Ettei nyt jäisi sellaista kuvaa, että meidän elämä on pelkkää ongelmaa ja vinkumissiedätystä, niin korostettakoon, että pääasiassa meno Vilin kanssa on rattoisaa ja helppoa. Se on kotioloissa huomaamaton ja rauhallinen ja iloinen: nytkin vaikka on tehty pelkkää remmilenkkiä toista viikkoa. Se tunkee viereen sohvalle ja päänsä syliin ja makaa aina jalan päällä (nytkin), kun olen koneella. Ja antaa veivata itsensä vaikka minkälaisiin asentoihin. Hiski saa hepulin jo, jos sitä tarttuu tassusta...
Vili odottaa ulosmenoa kiltisti ja hiljaa ja tuokakuppia käsketyssä asennossa vaikka kuinka kauan.
Se on innokas tekemään kaikkea, olipa kyse sitten tottiksesta, tokosta, hausta, jäljestä
tai esineistä. Motivointiongelmia ei tunneta: vire nousee ihan virittämättä pelkästä tekemisen ajatuksesta. Pehmeydestään huolimatta se ei ole mikään alleenpissaaja, vaikka korotan ääntäni. Vilillehän ei juuri tarvitsekaan, mutta Hiski vaatii joskus vähän volyyminnostoa.
Ja kun Vili keskittyy ja tietää, mitä tehdään ja miten, se on ihan hipihiljaa, vaikka on fiiliksissä. Odotan kieli pitkällä, että noi helkutin lumet häväisivät ja päästäisiin maastoon.
Eilisiltana kävimme Levekin ulkokentällä ja autolla Vilistä lähti ääntä kuin pienestä hinaajasta. Kentällä irtosi enää pari tuskin havaittavaa piipahdusta ja Vili oli oikein superhessu. Otettiin ampumista ja henkilöryhmääkin.
Hiskikin pääsi vähän höntsäilemään ja jallitin sitä eteenmenojen kanssa oikein urakalla, hähää.
Lisää gurujen ääniviisauksia: "Kaikki pitää vinkuvalle koiralle opettaa tosi hyvin ja tarkasti, että se varmasti tietää, mitä sinä haluat sen tekevän. Ja itse ei saa hermostua missään tilanteessa." Tämän olen huomannut itsekin, mutta oli hyvä kuulla vahvistus. Suurpiirteiselle, kohtuullisen kärsimättömälle ohjaajallehan tää on helppoa kuin heinänteko :) Pitää nyt vaan yrittää kasvaa ihmisenä ja ohjaajana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti