Hiskille haun SM hopeaa!!!

Yli vaan

Ohjaaja kurkkii

Todistettavasti se seurasi edes hetkittäin kunnolla. Kuvat Jari-Pekka Filppu

Totta se on :))) Takana äärimmäisen jännittävä ja tunteikaskin viikonloppu PK SM-kisoissa. Aika erilaiset fiilikset kuin viime vuoden kisojen jälkeen.
Järjestelyt toimivat hienosti. Kisakeskuksessa en sattuneesta syystä paljon päässyt valitettavasti aikaa viettämään.
Juuri nyt tunnelmat ovat vähän ristriitaiset. Olen ikionnellinen: lopputulos on sellainen, josta en ole edes uskaltanut uneksia ja Hiski on aivan mahtava. Mutta...
Aloitetaanpas alusta.  
Tottis meni itse asiassa vähän odotettua paremmin, erittäin hiskimäisesti. Ei tullut esteiden kiertämisiä esimerkiksi - ne olivat aika monelle koirakolle kohtalokkaita. Omat heittoni eivät olleet hyviä, vaikka olen treenannut niitä päivittäin...Tasamaanoudosta heltisi liian lyhyen heiton takia vain hyvä: His pystyy paljon parempaan. Ja estenoudon heiton onneksi uusin. Erinomaiset saimme muistaakseni estenoudosta ja a-estenoudosta ja p-makuusta. Jäävät olivat kaikki kuulemma "teräviä" ja eteenmenon maahanmeno nopea. Eteenmenoa His kyttäsi ihan sikana, puolimetriä keulien. Mutta se seuraaminen...Siitä tyydyttävä ja kaikista valmistelevista taas tuttuun tapaan rokotukset. Vain yksi vino perusasento, se on sentään hinkattu kuntoon.
Yleisesti tuomari totesi, että koiran suorittaminen on "iloista" (tätä sanaa ei muuten ole vielä ikinä Hiskin tottiksesta käytetty). "Ohjaaja ohjasi rauhallisesti (!) ja koeohjeen mukaisesti."
Pisteitä 92,5 eli hakukoirien toiseksi parhaat.

Iltapäivän maastoarvonnassa onnistuin kiskaisemaan itselleni numeron 20, mikä tiesi sitä, että jonotin lauantaina esineruutuun neljä tuntia ylöjärveläisen varastoalueen parkkipaikalla. Puskiin oli matkaa... Ruutuun pääsin puoli kahdeksalta illalla. Seura oli kyllä rattoisaa ja aika kului viimeistä tuntia lukuunottamatta ihan hyvin. Mutta olihan siinä tietty eroa, kun ensimmäiset pääsivät pois heti neljän pintaan.
Ruudusta tuli pois enimmäkseen vähän pettyneen oloista sakkia: yhtä ja kahta esinettä oli noussut, muutama oli löytänyt kolme ja pisteitä oli lähtenyt milloin mistäkin syystä.
Muistaakseni kuudennen koirakon jälkeen kävi ilmi, että ruudun lähetyslinjan vieressä oli maa-ampiaispesä ja ampparit olivat jo melko kiukkuisia. Siksi ruudusta viipaloitiin pois osa ja sitä jatkettiin takaosasta. Ruudusta tuli tämän takia ylisyvä, vaikka lähetyslinjaakin tietysti siirrettiin. Esim. Hiski pyrki sinne etuosaan tallatulle, mutta nyt ei käytössä olevalle alueelle ja siinähän meni aikaa turhaan. Lisäksi ruudusta tuli vinoneliö...Mutta näillä mentiin.
Hiskin vuoro tosiaan oli puoli kahdeksalta. Ennen Hiskiä ruudussa  ja sen ulkopuolella oli siis seilannut 19 koiraa, osa tehnyt asiansakin sinne. Esineitäkin taatusti oli siirrelty.
Ruutu oli muutenkin haastava: aika iso mäki takaosassa, jyrkin alue vasemmalla. Ensimmäisen esineen löytyminen kesti aika kauan, toisen myös. Hiski teki kuitenkin töitä olan takaa. Hoidettiin hosumatta kaistale kerrallaan ja pari kertaa kehuin Hiskiä työskentelystä, kun se alkoi selvästi olla vähän epävarma. Kului neljä minuuttia ja vasta kaksi esinettä oli löytynyt.
Vasemmalla lohkolla en enää nähnyt Hiskiä ollenkaan, mutta päätin luottaa koiraan ja antaa sille työskentelyrauhan. Se kannatti, sillä muutamaa sekuntia ennen aikaa se viiletti viimeisen esineen kanssa lähetyslinjalle. Huh.
Tuomari kehui koiran työskentelyä kovasti, mutta nipisti pisteen ohjaajan työskentelystä. Jos oikein käsitin, olisi pitänyt ohjailla koiraa enemmän. En yhtään ymmärrä, miksi. Olin erittäin tyytyväinen sekä koiraan että itseeni. Esineruudussa me ollaan löydetty oma yhteinen sävel.
Lauantain jälkeen olimme haun johdossa kuuden pisteen erolla seuraavaan. Pikkasen alkoi olla paineita eikä tullut uni illalla silmään.

Sunnuntaina sitten se haku. Alkupää (onnelliset!) aloitti seitsemältä aamun viileydessä. Meidän vuoro oli iltapäivällä 15.15.
Vaikka kuinka olen  yrittänyt, en löydä mitään positiivista viimeisenä olemisesta. Olisi ollut kohtuullista käyttää toisena päivänä vaikka käänteistä järjestystä, jottei samojen koirakoiden olisi tarvinnut joutua odottelemaan molempina päivinä.
Minähän sain toki olla kotona (olisin mieluummin  ollut kisakeskuksessa, mutta en pystynyt). Heräsin äärimmäisen huonosti nukutin yön jälkeen viideltä ja päivä oli pitkä...Hermoilin hirveästi enkä pystynyt keskittymään mihinkään enkä lepäämään enkä syömään :(
Sää lämpesi ja lämpesi eikä kaivattua sadetta eikä pilviä näkynyt. Lähdin sitten sinne Nokialle, jossa odottelin vielä kolmisen tuntia radalle pääsyä.
Tukikohtana oli hieno metsästysmaja, hyvät parkkipaikat, ruokailumahdollisuus ja vessa. Ihan luksusta. Tosin en edelleenkään pystynyt syömään mitään tai juomaan edes kahvia.
Radalle koira vietiin vieraan auton takakontissa - en tykännyt. Minulle selvisi vasta ihan lähtiessä, ettei mukaan voi ottaa loppupalkkoja tms, koska radalta tultiin pois eri kautta kuin mentiin. Tästä hätäännyin taas vähän lisää, koska Hiski on tottunut tiettyihin rituaaleihin ennen radalle menoa, mm se tarvitsee odotellessa purun patukkaan tai palloon.  Sellaista ei olla mahdollista ottaa mukaan, hyvä, kun vesipullot sain sullottua taskuihin. Hermoilin siis aina vaan enemmän.
His oli sitten ihan väärässä mielentilassa, lentoon lähdössä ja ampaisikin lapasesta suunnilleen heti, kun päästiin  radan alkuun.
Sekä ohjaajan että koiran mielentila oli sieltä ja syvältä. Kaiken lisäksi unohdin kuitenkin laskea 200 metrin jälkeen ne askeleet.
Ukot toki löytyivät - eka vasemmalla jossain 100 metrissä, kaksi ihan radan lopussa molemmin puolin. Kaikki käsittääkseni 50 metrissä. Näytöt olivat kamalia (hitaita) ja Hiski teki suunnilleen kaikki virheensä, joita en nyt halua muistella enempää.
Pisteitä 150, aivan oikein tuomaroitu, ei sanan sijaa.
Kun tultiin ulos radalta, Nina M. katsoi heti, että Hiskin näyttövaljaat olivat aivan päin mäntyä päällä.Valjaat olivat varmasti kiristäneet tosi ilkeästi etujalan "kainaloa" - kysymysmerkiksi jää, miten paljon tuo vaikutti Hiskin työskentelyyn. Todennäköisesti melkoisesti päätellen sen käyttäytymisestä radalla: meni sitä haluttomammaksi, mitä kauemmas edettiin, ei normaalia Hiskiä. Melkoinen moka ohjaajalta SM-kisoissa, kun kulta on jo melkein näpeissä - vaikea pistää paremmaksi.
Että näin. Päällimmäinen tunne oli aluksi lievä pettynys ja järkytys, vaikka Nina heti laski, että saimme hopeaa. Olin niin vihainen itselleni. Aika nopeasti kuitankin jo alkoi naurattaa se oma tyriminen ja olin onnellinen hopeasta.
Kisakeskuksessa vasta oikein tajusin, että on tullut jotain voitettua, kun kaikki onnittelivat. Ja oli ihanaa seistä siellä palkintopallilla: on tässä töitäkin tehty!
__________________________________________

Vielä vähän hakuradasta. Keskilinjana oli mutkitteleva, kapea polku. Juuri sellaista maastoa jossa ei tee mieli treenata ja jollaisesta tykkään kaikkein vähiten: hirveästi kaatuneita puita, risukkoa, isoja kiviä, onkaloita. Ei juuri korkeuseroja. Kerran kaaduin näytölle mennessä, mutten päästänyt prrrkl  irti liinasta. Huono näkyvyys, hyvin vaikea löytää lähetyspaikkaa, koira katosi näkyvistä, kun sen oli lähettänyt.
Piilot olivat tylsiä ja erottuivat maastosta minun makuuni liikaakin: yksi maalimies lisäksi makasi melkein peittämättä maassa. Ei mitään jännää eikä yllättävää.  
Me ollaan treenattu korkeuseroja, ojia, tienylityksiä, maapiiloja, hiekkakuoppia, maastovaihdoksia jne jne.Nyt ei ollut mitään erilaista, vain pirkanmaalaista normiryteikkömetsää ja normipiiloja.
Mutta ei se toki maaston vika ollut, ettei haku mennyt nappiin. Olisin vain odottanut vähän toisentyyppistä maastoa ja ylläreitä. Rata oli toki ihan kelvollinen, kokonaisuus alkaen niistä kuljetuksista oli "pelastuskoirakoemainen." Ratamestarin osa ei toki ole helppo ja paljon oli panostettu huoltoon, sinänsä hienoa.
Eli tämä ei nyt ole mitään valitusta, vaan ihan vaan oma näkemykseni. Asiaa voi katsoa niin monelta kantilta.

Nyt on semmoinen fiilis, notta lopettaisko koko haun "huipulla". Toisaalta olisi mahdollisuus päästä NOM-ksaan ensi vuonna ja ne ovat kaiken lisäksi Suomessa...Tämä vain tarkoittaisi sitä, että pitäisi aloittaa kaikki alusta ja/tai saada h:n hyvä koutsi, joka osaisi sanoa, mitä tehdään noille meidän kuprukohdille, jos mitään on tehtävissä.
Ja se seuraaminen - kyllä se vaan nyt on sillä tavalla, että Hiskin kanssa siinä(kään) ei auta muu kuin  raatokuri.  Nyt ollaan tahkottu koko kesä lähtöjä ja vietin nostatusta kivakiva-menetelmällä. Mutta kun se kyttää sitä eteenmenoa, niin se kyttääminen on vaan kertakaikkiaan karsittava. Eli eteenmenoja nimenomaan nyt treenataan, sitten kun taas treenataan.
Just nyt haku ei kyllä nappaa yhtään. Viestiä tai jälkeä kehiin. 

Ja maastoistahan ei ole sitten kuvia. Sekä hakuradalla että esineruudussa oli ollut kuvaaja, joka oli napsinut kaikista muista vaikka millä mitalla kuvia, mutta mites sitä nyt viimeisestä... Ja kun tulin hakuradalta, ei majalla enää saanut kahvia eikä kisakeskuksessa pullaa. Siitä nyt jäi vähän hampaankoloon ;)

Mutta tässä siis huikea lopputulos: HOPEAMITALI. Kiitos treenikamut, kiitos koko lähipiiri, että olette kestäneet tätä touhua  ja KIITOS oma hra Hiskoseni: ilman sinua elämä olisi niin paljon köyhempää :)

 

T-Team Soprt Dogsin kultamitalijoukkue: oikealta Leea, Heidi (jäljen kultaa), Katri ja minä. Koirissa kahdet sisarukset: Hiskin vieressä Mervi, sitten  Fani + Kaiku.

PS. Erityiskiitos järjestäjille siitä, että nyt muistettiin myös 4. ja 5. sijalle päässeitä. Mehän oltiin EK:ssa Lahdessa neljänsiä tai oikeastaan samat pisteet pronssimitalin saaneen kanssa, mutta maasto ratkaisi. Se oli yhtä tyhjän kanssa, kukaan tuskin huomasi. Ja Paimiossa, ekoissa SM-kisoissa His ylsi hirveissä olosuhteissa viidenneksi. Olisi ollut mahtavaa, jos se olisi noteerattu jotenkin.