Normaalia Oudommat Mittelöt

Iloisella marssilla kohti suurta NOM-seikkailua. Miska edustaa hakukoiria

Perjantai, 19.9. Jämijärvi. Palveluskoirien pohjoismaisten mestaruuskisojen (NOM) avajaiset

Oli hieno hetki, kun sai pukea päälleen Suomen maajoukkueen edustusasun. Housut kiristivät ja takkiin olisi mahtunut toinen täti-Kaarina, mutta ihan sama: upeaa yhtäkaikki!

Marssilla liput hulmusivat komeasti, kun oli juuri sopivan tuulista. 

Avajaisten jälkeen AL:n toimittaja otti kuvia meistä pirkanmaalaisista ja haastatteli  Hanna T.:tä.

Kävimme tekemässä kenttään tutustumisen ja katselimme nollakoiran suorituksen. Siinä vaiheessa vasta selvisi, että käskyt tottiksessa annetaan englanniksi. Ei hajuakaan, mitä ne olisivat.

Rykäisimme Minnan ja Tanjan kanssa pienen hakusession, jossa muun muassa juutuin tynnyriin. Mutta semmoistahan nyt haussa sattuu kaiken aikaa.

Illalla arvottiin sitten maiden järjestys kolmessa ryhmässä, joissa oli mukana aina yksi joka maasta. Suomen vuoro oli ensimmäisenä joka ryhmässä ja me Hiskin kanssa saimme tietää olevamme ensimmäisiä ensimmäisessä ryhmässä seuraavana päivänä.

Sitten syötiin ja ruoka oli maittavaa. Kokoonnuimme vielä illalla (melkein) koko joukkueen voimin Kuninkaanlähteen torpalle. Vai oliko se nyt sittenkin tupa? 

Loppusilaus tynnyrissä.

Lauantai

Esineruutuun pääsimme lauantaiaamuna ihka ensimmäisinä, mistä olin ylen tyytyväinen. Ruutu oli jännä: etuosa tiheää pikku mäntyä, kanervaa ja hiekkaa, takaosa nousi aika jyrkästi ja siellä oli vähän puita.

Hiski ampaisi suoraan ruudun takaosaan ja siitä reippaasti ulos ylämäkeen, muutenkin aika reikäpäistä juoksentelua - heippahei kuusi vuotta säännöllisesti treenattu esineiden kaistalehaku. Muutaman kerran huutelin sitä takaisin ruutuun. Kolme esinettä kuitenkin nousi aika nopsasti. Neljäs jäi - etuesine, kuinkas muuten. Osittain otan kyllä tuon omaan piikkiini, koska siirryin vasta liian myöhään vasempaan nurkkaan, jossa esine oli ja hätäisesti taas pois siitä. Ohjasin siis huolimattomasti. Tuuli kävi juuri tuolloin lisäksi siten, että koira olisi pitänyt lähettää tarkasti ja mieluimmin viitisen metriä ruudun ulkopuolelta. Tai sitten olisi pitänyt olla hiukan tuuria…

Paikalla pitempään olleet kertoivat, että tuuli kääntyili päivän mittaan ja joku koira saattoi saada paremmin hajun tästä esineestä. Mene ja tiedä.

Pisteitä 6,5 ja 7. Maksimi kolmella esineellä olisi ollut 8. Luulin, että juoksentelusta olisi mennyt pisteitä, mutta ei se ollutkaan se juttu, vaan koira otti kuulemma esineet liian hitaasti! Siinä vähän leuka putosi, enpä ole moista juuri ennen havainnut.  Enkä kyllä nytkään sen puoleen.Suomalainen ja tanskalainen tuomari.

Hyvillä fiiliksillä lähdettiin hakuun, sielläkin päästiin ensimmäisinä hommiin. En edes jännittänyt hirveästi. Heti alusta asti oli mahtava flow päällä. Hiski teki hienot, tosin tapansa mukaan laajanpuoleiset pistot, ei yhtäkään takapistoa. Yksi jäi matalaksi ja sen uusin. Ukot nousivat ja poitsu pysyi kuosissa piiloilla ja kuljetuksissa upeasti. Kehuin ja kannustin juuri kuten olin suunnitellut.

Ruotsalaistuomari antoi ysin ja norjalainen kasin. Norjalainen selitti, että olisi muuten antanut yhdeksän, mutta kun ”pysäytit koiran pistoilla etkä heittänyt yli”. Meille juuri edellisenä päivänä oli erikseen kerrottu, että yliheitot ja pysäytykset ovat samanarvoisia...

Myöhemmin asia oli tarkistettu ja toinenkin numero nousi yhdeksään. Piste meni kai siitä yhdestä oikaistusta pistosta.

Haun jälkeen teimme Hiskin kanssa pitkän lenkin. Olin niin onnellinen, että itketti. Jälkikäteen on kerrottu, että olin radalla ”kaikkein iloisin ohjaaja.” Parhaat koskaan saamani kehut :D

Sitten olikin koko pitkä päivä aikaa ihan vaan hengailla ja taisin ottaa pienet tirsatkin. Illalla oli ”gaalaillalliset”. Ruoka oli hyvää ja pidettiin lisäksi paljon puheita ynnä jaettiin käsittämätön määrä erilaisia viirejä ja mitaleita. Kaikkien tarkoitus ei ihan selvinnyt, mutta varmaan menivät oikeisiin osoitteisiin.

Illan päätteeksi istuksittiin vielä yhdessä siellä torpassa tai tuvassa vai mikä se nyt oli ja hirnuttiin kaikenmaailman koirakommelluksille.

Ekan päivän jälkeen olimme Hiskin kanssa hyvissä asemissa, kuudensina. Oli siis vielä mahdollisuudet vaikka mihin...

Rakas taisteluparini. Kuva: Elina Noppari

"Äijä!"

Onnennumeropari juoksee näytölle tanskalaistuomari vanavedessään. Kuva: Elina Noppari

 

Tuomiolla. Kuva: Elina Noppari

 

Leikki sitten homman päälle, kiitos. Olisi se nyt voinut edes vähän väsyä. Kuva: Elina Noppari

Sunnuntai

Päivä, joka muutti kaiken. Olimme nyt toisen ryhmän ensimmäisiä, mukavasti aamuyhdeksän pintaan maastoon.

Jostain syystä olin paljon jännittyneempi kuin edellisenä päivänä. Liikaa pelissä… ? Hirmuinen liuta ihmisiä tuijottamassa vakavina veti heti jotenkin kipsiin. Edellisenä päivänä en tainnut edes huomata muita.

Rata alkoi kuitenkin ihan mukavasti, kulmiin His teki hyvät pistot. Sen jälkeiset muistikuvat eivät ole ihan tarkkoja, mutta pistot olivat joka tapauksessa hehtaariluokkaa ja lisäksi vastatuuleen vasemmalle Hiski päätti olla tekemättä kunnon pistoja ollenkaan. Yritin muistaakseni uusia muutamaa huonolla menestyksellä ja pian Hiski sitten jo nostikin ensimmäisen ukon sieltä tuulen puolelta kai jostain 250 metristä - kaukaa tietenkin. Sitten alkoi oma hermo ja järkikin prakata, mietin kuumeisesti, miten tiuhaan yritän pistottaa sitä väliin jäänyttä aluetta. Yritin, kai, mutta eihän His mielellään kertaalleen etsittyä aluetta tutki.

 Ei mennyt kuin hetki ja His nosti toisenkin ukon maapiilosta sieltä samalta puolelta, mm oli kaiketi jossain 350 metrissä. Piilolla ilmeni jumpittelua, His ei tahtonut oikein lähteä mukaan, vaan jäi tuijottamaan sitä ulos kömpivää maalimiestä ja siinä taisi tulla annettua muutamakin käsky liikaa.

Ja sitten alkoikin päässä raksuttaa radan loppuminen. Rupesin varomaan askeleitani ja pommitin Hiskiä molemmin puolin. Se teki kaksi järkyttävän laajaa takapistoa oikealle! Mitä, miksi? Ja sitten tapahtui se pahin, mikä aina kertoo siitä, että yhteistyö ei suju:  Hiski ei tahtonut tulla sivulle lähetettäväksi, vaan jouduin antamaan useamman käskyn siihen, voihan räkä.

Kysyin kelloa - ajanottokello roikkui kaulassani, mutta senkin olin unohtanut jännityskoomassa laittaa käyntiin. Aikaa oli kuulemma kulunut 18 minuuttia, eli poikkeuksellisen paljon. Vielä yksi lähetys oikealle ja His tuli rullan kanssa. Piilo oli hyvin kätkettynä tiheiden mäntyjen keskellä aika lähellä keskilinjaa (joku taisi kertoa, että 380 metrissä) olimme ohittaneet sen. Matkaa takarajaan oli kuulemma enää 10 metriä…Jokin vaisto kertoi, että raja on aika lähellä.

Suomalaistuomari antoi viisi pistettä ja tanskalainen 5,5, Siihenpä oli sitten tyytyminen ja se tarkoitti sitä, että siinä olivat meidän mahdollisuutemme päästä kärjen tuntumaan. Suurimmat viat olivat koiran liiallinen itsenäisyys ja liian monet käskyt.

Keskipäivällä oli vielä tottiksen vuoro. Siitä ei nyt kauheasti ole kerrottavaa. Englanninkieliset käskytkin olivat ihan ok. Pisteitä 74,5/80. Liikkuri tuli kysymään, oliko Hiski lähdössä eteenmenoon. Ai, oliko? Ehkä vähän...

Tietenkin olen pohtinut paljon, miksi meidän suorituksemme oli toisena päivänä niin paljon huonompi kuin ensimmäisenä.

Syitä on varmaan paljon. Ennen kaikkea oma käytökseni: en ollut niin itsevarma ja iloinen kuin ensimmäisenä päivänä. Miksi, sitä en osaa sanoa. Tunnelma radalla oli vain muka jotenkin ”kylmempi” kuin edellisenä päivänä, mikä voi olla ihan höpöhöpöä. (Liiankin) tutun suomalaisen tuomarin näkeminen laukaisi jonkin koomarefleksin. Olen valitettavan herkkä tämmöisille asioille. Huono homma, haku on niin herkkä laji. Ohjasin huonosti/epävarmasti.

Hiskin kohdalla vaikutti varmasti se, että pitkiä ratoja on päästy ylimalkaan tekemään aivan liian vähän, peräkkäisinä päivinä ei kertaakaan. Se on todellinen ongelma. En pitänyt siitä, että päätös NOMiin pääsystä tehtiin vasta tämän vuoden SM:ssä. Jos pääsy olisi ollut tiedossa jo viimeistään keväällä., olisin ainakin itse räätälöinyt treenit pitkäjänteisemmin ja pyrkinyt järjestämään jotain yhteistyökuvioita.

Ei oltu päästy treenaamaan riittävästi vieraissa ryhmissä ja vierailla radoilla. Hoffiporukka sentään järjesti kisamaisen 400 metrin radan, kiitos vielä siitä!!!

Hiskin liian laajoja pistoja en saanut siis lopultakaan aisoihin, vaikka niin jo jossain vaiheessa kuvittelin. Toisena päivänä Hiski päästeli urku auki ja maasto oli juuri sellaista tooosi avonaista, joka on aina meille se kaikkein haasteellisin. Lisäksi vielä se tuuli sieltä kahden piilon puolelta... Semmoisessa paikassa on todella vaikea saada Hiskiä tekemään niitä 20-30 metrin tottispistoja. Tekee, niinkuin on koulutettu, eihän siinä muuta. Sama ilmiö muuten toistui heti ensimmäisissä hakutreeneissä NOMmien jälkeen

Omien suoritusteni arvosteluista en sano sen enempää, varmaan olivat ihan ok. Yleisesti ottaen arvosteluissa oli paljon ja suomalaisesta poikkeavaa, osa postiivisessa mielessä, osa ei.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kertakokemus NOM-haussa riitti. Suomalaiselle, sääntöjä pilkulleen noudattamaan tottuneelle, kotiinpäin vetämistä kauhistuvalle jörrikälle pohjoismainen arvostelutyyli ei oikein istu. Haussa arvostetaan enemmän tottistyylistä risteilyttämistä kuin maalimiesten löytymistä. Ilmaisuja ei arvosteltu ollenkaan: olimme panostaneet aikalailla mm niihin. Valeilmaisusta ei  rokotettu. Jne.

Ja tietenkin yhdeksäs sija oli pettymys, pitäähän sen ollakin, koska mitaliahan tuollaisiin kisoihin lähdetään hakemaan, itse en ainakaan turistiksi sinne halunnut.

Mutta kokonaisuutena NOMmit olivat mahtava kokemus. Järjestelyissä ei ollut moitteen sijaa missään suhteessa. Olen kiitollinen, että pääsin mukaan.  Ja anteeksi, että emme pärjänneet...

Kiitos kaikille mukana olleille ja lämpimät onnittelut menestyneille!

Urakka on ohi ja vielä hymyilyttää. Tanjaa ja Lakua myös. Minna ja Miska eivät ikävä kyllä ehtineet kuvaan. Takki on ainakin riittävän suuri, kuten näkyy.

 ----------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja loppukanteetiksi tähän sopivat kuin nyrkki silmään Aholan Päivin viisaudet tuolla fb:n hakuharrastajien palstalla. Tämä oikeastaan kertoo kaiken tuosta toisen päivän räpellyksestämme. Täten totean nöyrästi, että minulla on vielä ihan hitokseen oppimista. Näin Päivi sanailee:
"Kun ongelmatilanteissa ohjaajan paine ja koiran paine kumuloituvat ja siihen tulee päälle ohjaus, joka tukee koiran arjessa oppimia viestejä ohjaajan tunnetilan järkkymisestä, tapahtuu koiran vahva väärän viestin vastaanotto ja tulos on yllättävä.
Kun opettelemme täysin neutraalit turvaa ja ohjaajan tasapainoa viestittävät merkit, niin emme paineen/jännityksen alla viestitä koiralle ohjauksessa muuta kuin neutraalia ohjaamista. Siihen ei sekaan sotkeudu arjen tunnetilojen merkkejä.
Tunteitamme emme saa kuriin, mutta tapamme liikkua ja elehtiä voimme opetella samaan kaavaan.
Huipulla olevat ohjaajat on treenattu "roboteiksi" jotka suorittavat aina kuin koneet, vaikka kusi korvien välissä kohisisi." (muokattu)
MOT. Näin se on. Tätä ei voi liikaa korostaa.