Äänittelyä, osa 3

Netistä taas nyysittyä. Jessica S.:llä on mm tällaisia ohjeita:
Piippaava koira, syynä liian korkea vire
1. Annetaan koiralle lelu ennen treenejä, saa rallatella kentällä lelun kanssa. Ei vetoleikkejä, ne nostavat virettä entisestään. Sopii myös ei-piippaavalle koiralle, joka on kovilla kierroksilla jo kentälle tultaessa.
2 Laitetaan nameja maahan koiran eteen, koira perusasentoon, kontaktista saa luvan syödä nameja. Kun on syönyt kaikki, käsky seuraa (tms.)>; rauhallisempi viretila.
3. Luoksetulossa: namit koiran jalkojen eteen, ohjaaja pois koiran luota -> saa ottaa, koira syö namit ->kutsu

Kohdasta 1: en ihan tiedä tuosta rallattelusta, mutta Hiski esim hyötyy siitä, että se saa purkaa itseään puremalla palloa tai patukkaa ennen hommia. Siitä lähdetään suoraan tiettyihin rutiineihin. Vilin kanssa olen nyt ottanut tuota "pakkorauhoittumista" alkuun, mutta se ei toimi kovin hyvin, vaan tuntuu pikemminkin lisäävän turhautumista ja sitä kautta piippaamista. Rauhoittumista on ehkä parempi tehdä vasta sitten, kun on ensin vähän päästelty höyryjä. Mutta tietyt rutiinit pitää nyt aina olla treeneihin tullessa kuten Hiskinkin kanssa.

Saimme to-iltana tunnin "lahjavuoron" hallille (Kiitos, Ilona!) ja nyt olikin oikein hyvänmielen treeni. Vililtä ei montaa piipahdusta päässyt. Kokeiltiin soveltaen noita Jessican vinkkejä.
Näin se meni.
Ensin teimme ulkona pienen lenkin ja jo´autolta lähtiessa alkoi tuttu piipitys. Joka kerta, kun ääntä tuli, käänsi selän ja pysähdyin. Kun piipaa loppui, kehuin ja liikuttiin eteenpäin (rasittavaa, juu). Näin tultiin takaisin halliin pihaan. Oven edessä istu-käsky, siitä sisään sivulla-käskyn+namien kanssa (ahdas käytävä, jolla muita koiria)>Ei ääntä.
Sitten kentälle istumaan, nami eteen, sai luvan ottaa ja siitä pätkä seuruuta. Pari toistoa>Ei ääntä.
Sitten istumaan, nami eteen, siirryin muutaman metrin päähän ja annoin luvan ottaa ja kutsuin luokse. Muutama toisto>ei ääntä. Lisäksi lennosta liikkellelähtöjä, ne teki hyvin.
Sitten otin patukan oikeaan käteen, sanoin "tottikseen", tuli perusasentoon oitusti, heitin motskun ja annoin rallatella hetken>Vain leikkiääntä.
Sen jälkeen maahan-käsky ja siinä pötköteltiin hetki, palkkailin.>ei ääntä.
Sitten tuli mieleen kokeilla kaukoja takapalkalla, mikä ei ole ennen onnistunut. Nytpähän onnistui ja pääsin jopa siirtymään muutaman metrin, ilman että Vili pompsahti eteenpäin. Hitaitahan nuo vaihdot olivat  ja Vili oli vähän ihmeissään, mutta paranivat kerta kerralta. Ja Vili oli hiirenhiljaa!
Mistä sitten rohkaisutuinkin kokeilemaan myös seuraamista takapalkalla. Ja kas, sehän vörkki kivasti.
Ja äänettömästi. Jatkamme kokeilua.
Sitten testasin hiukan hyppyä (siis aivan matala). Tämä oli odotetusti paha: Vili ei voinut olla vingahtamatta, kun siirryin esteen toisella puolelle. Tein sitten tässäkin niin, että jätin namin Vilin eteen, annoin ottaa sen ja vasta sitten kutsuin. Muistaakseni tämä onnistui.
Edestä sivuille siirtymiset olivat niitä kohtia, joissa esiintyi edelleen piippausta, paitsi silloin, kun mulla oli lelupalkka näkyvissä.
Kotona osaa siirtyä äänettömästi, joten kyllä tämäkin on työstettävissä.
Mitään kovin vauhdikasta ei tehty, ei esim kiertoja ja vire pysyikin järjellisenä. 
Kaikenkaikkiaan nyt jäi tosi kiva fiilis.

Olen tehnyt Vilin kanssa myös sitä, että jätän sen kaupan eteen (no, eteen ja eteen, sinne seinustalle kuitenkin) ja menen itse nurkan taakse.Ensimmäiselle kerralla tästä seurasi kamala ulina, on vähentynyt koko ajan. Käyn palkkaamassa, kun hiljenee.
 Ja autosta poistuessakin on nyt Vilin kanssa nollatoleranssi: autosta hypätään alas, istutaan ja ollaan hetki hiljaa. Vasta sitten pääsee juoksemaan Hiskin kanssa

Ja onhan tämä nyt miljuuna kertaa parempi tilanne kuin se, että koira olisi matkalaukku, jota pitää virpoa ja miettiä pää punaisena, miten sen saisi vireeseen