Tänä aamuna tapahtui se, mitä olen hiukan jo ounastellutkin tulevaksi: Vili nielaisi kiihkoissaan esineruutuesineen.
Tein koirille tuonne takapihalle ruutusuikaleen (kun teloin polveni kaivaessani autoa lumihangesta ja lenkittely on vähän vaivalloista) ja vein Vilille valmiiksi kolme esinettä ihan sen perälle. Se ei meinannut pysyä nahoissaan, mutta sain lopulta hiljaisen lähetyksen (jee!) ja Vili tuli salamana esineen takaisin esineen - suuren, kankaisen tukkadonitsin - kanssa.
Mälväsi esinettä ihan sikana. Käskin pitää, mutta mälväys senkun jatkui ja siinä samassa koko komeus hävisikin jo kitusiin. Jäi vain hölmityneenä toljottava koira. Täh? Missä esine? Ja ennenkaikkea: missä mun palkka? Ilme oli liiankin tuttu Hetan ajoilta: hoffineidolla oli tapana klunksautella esineruutuesineitä kurkkuunsa silloin tällöin.
Ajattelin, että olisi parasta saada puklautettua hiussomiste samantien ulos (ei kyllä ole aikomus käyttää sitä). Kotona on aina 3-prosenttista vetyperoksidia näitten tilnateitten varalta. Annoin Vilille sitä reilusti ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin vähän lisää. Ei mitään. Puolen tunnin päästä annoin uuden tuhdin annoksen. Ei mitään. Eli eipä ole poikaa kovin helppo saada yrjöämään.
Sinne jäi ja nyt odotellaan nyt, milloin koriste putkahtaa toisesta päästä. Hetahan söi joskus kokonaiset sukkahousutkin ja kerran verkkokassin. Molemmat tulivat ulos ns luonnollista tietä. Kerran se oksensi ison kuusenkävyn kahden vuorokauden kuluttua sen nauttimisesta.
Ah, näitä ihania muistoja.
Ja nyt on näköjään Vililtä taas kynnestäkin pala poissa, veri vaan roiskuu. Se tekee pihassa noita hirvetä spurtteja ja jarrutuksia Hiskin peräss. Kynnet ei sitä kestä. Tämmönen päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti