Surkea päätös vuodella

Jäi tavallinen vuoden tilinpäätös tekemättä. Se tulee nyt tässä.
Vuosi päättyi paskasti: Hiskillä todettiin moniniveltulehdus=reuma. Neljän kuukauden kortisonilääkitys aloitetaan heti. Joskus kuulemma oireet loppuvat pitkäksi aikaa, joskus palaavat heti lääkityksen lopettamisen jälkeen.
Hiski ontui ensimmäisen kerran rankanpuoleisen viestitreenin jälkeen jo lokakuun alussa, sen jälkeen muutaman kerran, aina jonkin rasittavan session jälkeen. Iltaisin oli myös välillä jotenkin jäykän oloinen. Oletin se vain revähdyttäneen lihaksensa jossain tms. Varasin kuitenkin ajan Juha Kalliolle 17.12. Juha epäili heti reumaa, koska His aristi voimakkaasti tassujaan. Laboratorio varmisti asian: reuma mikä reuma.
Täytyy nostaa Juhalle hattua, että hän osui heti oikeaan eikä ruvennut esimerkiksi ottamaan turhia luustokuvia.
Aikalailla on mieli maassa. Mulla on nyt täällä 12-vuotias hoffieläkeläinen ja vajaa 7-vuotias bordercollie-eläkeläinen. On melko varmaa, ettei Hiskin kanssa pysty enää kisaamaan. Se on ihme kyllä muuten aivan oma, rakastettava itsensä, riehuu ja juoksee kuten ennenkin. Miten sen treenaamisen voi lopettaa?
Hiskillä on täytynyt kuitenkin olla kovia kipuja jo esimerkiksi NOMien aikaan: ne selittävät aivan varmasti toisen päivän kummallisen käytöksen hakuradalla. Ja varmasti se on ollut kipeä jo SM.ssä - silti se taisteli. Olen potenut kamalan huonoa omaatuntoa, etten huomannut aikaisemmin mitään. '
En yhtään tiedä, miten nyt jatketaan, on melko ontto olo.

Maasto pyörii yhä

Maastotreenit jatkuvat, koska keli sallii. Se on mahtavaa.
On tullut ajettua ainakin tusinan verran jälkiä, jopa pari puolentoista kilsan peltojälkeä. Kyllä vaan tuntuu kivalta, jäljentely on niin ihanan yksinkertaista ja aivotonta puuhaa.
Pari kertaa His on erehtynyt (ihan ekoissa jäljissä) oikein kunnolla harhalle ja jälki on jäänyt kesken. Ei  oltu moinaankaan. Harhoja on sitten oikein hakemalla haettu ja se on tuottanut heti tulosta, ilmeisesti poika oli vaan vähän ruosteessa. Myös piikkejä on treenattu paljon, koska ne näyttivät alkuun vähän vaikeilta.
On ollut vieraitakin jälkiä : tänään Susanna tallasi Saran polkeman jäljen päälle samanikäiset harhat ja pari kutsumatonta ukkoa käppäili onnistuneesti jälkialueella myös: katsoivat monttu auki, kun syöksähdin puskasta koiran vetämänä vahvassa etukenossa tien yli, huutelin heipat ja sinkosin´melkein latana ojanpohja myöten toiselle puolelle tietä. Ei langennut Hiski tänäänkään harhoihin. Itse olen tehnyt pojalle muutaman oikein kunnon killerijäljen: kuljin mm Savonn sivua pitkän pätkän, senkin His selvitti.
Hirveä into ja palo Hiskillä jälkeen(kin) on. Kyllä tekisi kauheesti mieli käydä jälkikokeessa vaihteeksi - ehkä keväällä sitten yritetään
Janoista: tusinan jäljen joukossa ei ole ollut yhtään ainoaa takajälkeä. Olen lakannut kokonaan paineistamasta Hiskiä janalle, se saa edetä ilman käskyä vähän niinkuin vahingossa, toimii loistavasti, Hiski luottaa näin itseensä. Janat on olleet toistaiseksi aika lyhyitä enkä ole puuttunut mitenkään myöskään vinoihin etenemisiin tms.
FH voisi vähän kiinnostaa, mutta en tiedä, saanko Hiskiä tarpeeksi kuosiin esimerkiksi kulmissa ja esineilmaisuissa.
Haussa saatiin viime sunnuntaina tempaistuksi kunnon 300 metrin rata, kun huhuilin kokoon yhteisporukan fb:ssä. His paahtoi juuri sopivanlevyiset pistot hyvässä hallinnassa, vaikka oli kolme valmista maalimiestä. Olin tosi tyytyväinen ukkeliin. Tämän jälkeen voidaan jättää vaikka haku tauolle.
Esineruuduissa olemme taas palanneet 7-9 esineen kaistaletreeneihin tehostetun ohjauksen kera. Ei mitään valittamista, kelpo työskentelyä.
Tottis on ollut (kerran viikossa) lähinnä tokomaista humputtelua ja kuuntelutreeniä.
Viestiä koitetaan ottaa tässä vielä ennen talven tuloa jokunen kerta, ihan vaan harrastuksen vuoksi.

Normaalia Oudommat Mittelöt

Iloisella marssilla kohti suurta NOM-seikkailua. Miska edustaa hakukoiria

Perjantai, 19.9. Jämijärvi. Palveluskoirien pohjoismaisten mestaruuskisojen (NOM) avajaiset

Oli hieno hetki, kun sai pukea päälleen Suomen maajoukkueen edustusasun. Housut kiristivät ja takkiin olisi mahtunut toinen täti-Kaarina, mutta ihan sama: upeaa yhtäkaikki!

Marssilla liput hulmusivat komeasti, kun oli juuri sopivan tuulista. 

Avajaisten jälkeen AL:n toimittaja otti kuvia meistä pirkanmaalaisista ja haastatteli  Hanna T.:tä.

Kävimme tekemässä kenttään tutustumisen ja katselimme nollakoiran suorituksen. Siinä vaiheessa vasta selvisi, että käskyt tottiksessa annetaan englanniksi. Ei hajuakaan, mitä ne olisivat.

Rykäisimme Minnan ja Tanjan kanssa pienen hakusession, jossa muun muassa juutuin tynnyriin. Mutta semmoistahan nyt haussa sattuu kaiken aikaa.

Illalla arvottiin sitten maiden järjestys kolmessa ryhmässä, joissa oli mukana aina yksi joka maasta. Suomen vuoro oli ensimmäisenä joka ryhmässä ja me Hiskin kanssa saimme tietää olevamme ensimmäisiä ensimmäisessä ryhmässä seuraavana päivänä.

Sitten syötiin ja ruoka oli maittavaa. Kokoonnuimme vielä illalla (melkein) koko joukkueen voimin Kuninkaanlähteen torpalle. Vai oliko se nyt sittenkin tupa? 

Loppusilaus tynnyrissä.

Lauantai

Esineruutuun pääsimme lauantaiaamuna ihka ensimmäisinä, mistä olin ylen tyytyväinen. Ruutu oli jännä: etuosa tiheää pikku mäntyä, kanervaa ja hiekkaa, takaosa nousi aika jyrkästi ja siellä oli vähän puita.

Hiski ampaisi suoraan ruudun takaosaan ja siitä reippaasti ulos ylämäkeen, muutenkin aika reikäpäistä juoksentelua - heippahei kuusi vuotta säännöllisesti treenattu esineiden kaistalehaku. Muutaman kerran huutelin sitä takaisin ruutuun. Kolme esinettä kuitenkin nousi aika nopsasti. Neljäs jäi - etuesine, kuinkas muuten. Osittain otan kyllä tuon omaan piikkiini, koska siirryin vasta liian myöhään vasempaan nurkkaan, jossa esine oli ja hätäisesti taas pois siitä. Ohjasin siis huolimattomasti. Tuuli kävi juuri tuolloin lisäksi siten, että koira olisi pitänyt lähettää tarkasti ja mieluimmin viitisen metriä ruudun ulkopuolelta. Tai sitten olisi pitänyt olla hiukan tuuria…

Paikalla pitempään olleet kertoivat, että tuuli kääntyili päivän mittaan ja joku koira saattoi saada paremmin hajun tästä esineestä. Mene ja tiedä.

Pisteitä 6,5 ja 7. Maksimi kolmella esineellä olisi ollut 8. Luulin, että juoksentelusta olisi mennyt pisteitä, mutta ei se ollutkaan se juttu, vaan koira otti kuulemma esineet liian hitaasti! Siinä vähän leuka putosi, enpä ole moista juuri ennen havainnut.  Enkä kyllä nytkään sen puoleen.Suomalainen ja tanskalainen tuomari.

Hyvillä fiiliksillä lähdettiin hakuun, sielläkin päästiin ensimmäisinä hommiin. En edes jännittänyt hirveästi. Heti alusta asti oli mahtava flow päällä. Hiski teki hienot, tosin tapansa mukaan laajanpuoleiset pistot, ei yhtäkään takapistoa. Yksi jäi matalaksi ja sen uusin. Ukot nousivat ja poitsu pysyi kuosissa piiloilla ja kuljetuksissa upeasti. Kehuin ja kannustin juuri kuten olin suunnitellut.

Ruotsalaistuomari antoi ysin ja norjalainen kasin. Norjalainen selitti, että olisi muuten antanut yhdeksän, mutta kun ”pysäytit koiran pistoilla etkä heittänyt yli”. Meille juuri edellisenä päivänä oli erikseen kerrottu, että yliheitot ja pysäytykset ovat samanarvoisia...

Myöhemmin asia oli tarkistettu ja toinenkin numero nousi yhdeksään. Piste meni kai siitä yhdestä oikaistusta pistosta.

Haun jälkeen teimme Hiskin kanssa pitkän lenkin. Olin niin onnellinen, että itketti. Jälkikäteen on kerrottu, että olin radalla ”kaikkein iloisin ohjaaja.” Parhaat koskaan saamani kehut :D

Sitten olikin koko pitkä päivä aikaa ihan vaan hengailla ja taisin ottaa pienet tirsatkin. Illalla oli ”gaalaillalliset”. Ruoka oli hyvää ja pidettiin lisäksi paljon puheita ynnä jaettiin käsittämätön määrä erilaisia viirejä ja mitaleita. Kaikkien tarkoitus ei ihan selvinnyt, mutta varmaan menivät oikeisiin osoitteisiin.

Illan päätteeksi istuksittiin vielä yhdessä siellä torpassa tai tuvassa vai mikä se nyt oli ja hirnuttiin kaikenmaailman koirakommelluksille.

Ekan päivän jälkeen olimme Hiskin kanssa hyvissä asemissa, kuudensina. Oli siis vielä mahdollisuudet vaikka mihin...

Rakas taisteluparini. Kuva: Elina Noppari

"Äijä!"

Onnennumeropari juoksee näytölle tanskalaistuomari vanavedessään. Kuva: Elina Noppari

 

Tuomiolla. Kuva: Elina Noppari

 

Leikki sitten homman päälle, kiitos. Olisi se nyt voinut edes vähän väsyä. Kuva: Elina Noppari

Sunnuntai

Päivä, joka muutti kaiken. Olimme nyt toisen ryhmän ensimmäisiä, mukavasti aamuyhdeksän pintaan maastoon.

Jostain syystä olin paljon jännittyneempi kuin edellisenä päivänä. Liikaa pelissä… ? Hirmuinen liuta ihmisiä tuijottamassa vakavina veti heti jotenkin kipsiin. Edellisenä päivänä en tainnut edes huomata muita.

Rata alkoi kuitenkin ihan mukavasti, kulmiin His teki hyvät pistot. Sen jälkeiset muistikuvat eivät ole ihan tarkkoja, mutta pistot olivat joka tapauksessa hehtaariluokkaa ja lisäksi vastatuuleen vasemmalle Hiski päätti olla tekemättä kunnon pistoja ollenkaan. Yritin muistaakseni uusia muutamaa huonolla menestyksellä ja pian Hiski sitten jo nostikin ensimmäisen ukon sieltä tuulen puolelta kai jostain 250 metristä - kaukaa tietenkin. Sitten alkoi oma hermo ja järkikin prakata, mietin kuumeisesti, miten tiuhaan yritän pistottaa sitä väliin jäänyttä aluetta. Yritin, kai, mutta eihän His mielellään kertaalleen etsittyä aluetta tutki.

 Ei mennyt kuin hetki ja His nosti toisenkin ukon maapiilosta sieltä samalta puolelta, mm oli kaiketi jossain 350 metrissä. Piilolla ilmeni jumpittelua, His ei tahtonut oikein lähteä mukaan, vaan jäi tuijottamaan sitä ulos kömpivää maalimiestä ja siinä taisi tulla annettua muutamakin käsky liikaa.

Ja sitten alkoikin päässä raksuttaa radan loppuminen. Rupesin varomaan askeleitani ja pommitin Hiskiä molemmin puolin. Se teki kaksi järkyttävän laajaa takapistoa oikealle! Mitä, miksi? Ja sitten tapahtui se pahin, mikä aina kertoo siitä, että yhteistyö ei suju:  Hiski ei tahtonut tulla sivulle lähetettäväksi, vaan jouduin antamaan useamman käskyn siihen, voihan räkä.

Kysyin kelloa - ajanottokello roikkui kaulassani, mutta senkin olin unohtanut jännityskoomassa laittaa käyntiin. Aikaa oli kuulemma kulunut 18 minuuttia, eli poikkeuksellisen paljon. Vielä yksi lähetys oikealle ja His tuli rullan kanssa. Piilo oli hyvin kätkettynä tiheiden mäntyjen keskellä aika lähellä keskilinjaa (joku taisi kertoa, että 380 metrissä) olimme ohittaneet sen. Matkaa takarajaan oli kuulemma enää 10 metriä…Jokin vaisto kertoi, että raja on aika lähellä.

Suomalaistuomari antoi viisi pistettä ja tanskalainen 5,5, Siihenpä oli sitten tyytyminen ja se tarkoitti sitä, että siinä olivat meidän mahdollisuutemme päästä kärjen tuntumaan. Suurimmat viat olivat koiran liiallinen itsenäisyys ja liian monet käskyt.

Keskipäivällä oli vielä tottiksen vuoro. Siitä ei nyt kauheasti ole kerrottavaa. Englanninkieliset käskytkin olivat ihan ok. Pisteitä 74,5/80. Liikkuri tuli kysymään, oliko Hiski lähdössä eteenmenoon. Ai, oliko? Ehkä vähän...

Tietenkin olen pohtinut paljon, miksi meidän suorituksemme oli toisena päivänä niin paljon huonompi kuin ensimmäisenä.

Syitä on varmaan paljon. Ennen kaikkea oma käytökseni: en ollut niin itsevarma ja iloinen kuin ensimmäisenä päivänä. Miksi, sitä en osaa sanoa. Tunnelma radalla oli vain muka jotenkin ”kylmempi” kuin edellisenä päivänä, mikä voi olla ihan höpöhöpöä. (Liiankin) tutun suomalaisen tuomarin näkeminen laukaisi jonkin koomarefleksin. Olen valitettavan herkkä tämmöisille asioille. Huono homma, haku on niin herkkä laji. Ohjasin huonosti/epävarmasti.

Hiskin kohdalla vaikutti varmasti se, että pitkiä ratoja on päästy ylimalkaan tekemään aivan liian vähän, peräkkäisinä päivinä ei kertaakaan. Se on todellinen ongelma. En pitänyt siitä, että päätös NOMiin pääsystä tehtiin vasta tämän vuoden SM:ssä. Jos pääsy olisi ollut tiedossa jo viimeistään keväällä., olisin ainakin itse räätälöinyt treenit pitkäjänteisemmin ja pyrkinyt järjestämään jotain yhteistyökuvioita.

Ei oltu päästy treenaamaan riittävästi vieraissa ryhmissä ja vierailla radoilla. Hoffiporukka sentään järjesti kisamaisen 400 metrin radan, kiitos vielä siitä!!!

Hiskin liian laajoja pistoja en saanut siis lopultakaan aisoihin, vaikka niin jo jossain vaiheessa kuvittelin. Toisena päivänä Hiski päästeli urku auki ja maasto oli juuri sellaista tooosi avonaista, joka on aina meille se kaikkein haasteellisin. Lisäksi vielä se tuuli sieltä kahden piilon puolelta... Semmoisessa paikassa on todella vaikea saada Hiskiä tekemään niitä 20-30 metrin tottispistoja. Tekee, niinkuin on koulutettu, eihän siinä muuta. Sama ilmiö muuten toistui heti ensimmäisissä hakutreeneissä NOMmien jälkeen

Omien suoritusteni arvosteluista en sano sen enempää, varmaan olivat ihan ok. Yleisesti ottaen arvosteluissa oli paljon ja suomalaisesta poikkeavaa, osa postiivisessa mielessä, osa ei.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kertakokemus NOM-haussa riitti. Suomalaiselle, sääntöjä pilkulleen noudattamaan tottuneelle, kotiinpäin vetämistä kauhistuvalle jörrikälle pohjoismainen arvostelutyyli ei oikein istu. Haussa arvostetaan enemmän tottistyylistä risteilyttämistä kuin maalimiesten löytymistä. Ilmaisuja ei arvosteltu ollenkaan: olimme panostaneet aikalailla mm niihin. Valeilmaisusta ei  rokotettu. Jne.

Ja tietenkin yhdeksäs sija oli pettymys, pitäähän sen ollakin, koska mitaliahan tuollaisiin kisoihin lähdetään hakemaan, itse en ainakaan turistiksi sinne halunnut.

Mutta kokonaisuutena NOMmit olivat mahtava kokemus. Järjestelyissä ei ollut moitteen sijaa missään suhteessa. Olen kiitollinen, että pääsin mukaan.  Ja anteeksi, että emme pärjänneet...

Kiitos kaikille mukana olleille ja lämpimät onnittelut menestyneille!

Urakka on ohi ja vielä hymyilyttää. Tanjaa ja Lakua myös. Minna ja Miska eivät ikävä kyllä ehtineet kuvaan. Takki on ainakin riittävän suuri, kuten näkyy.

 ----------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja loppukanteetiksi tähän sopivat kuin nyrkki silmään Aholan Päivin viisaudet tuolla fb:n hakuharrastajien palstalla. Tämä oikeastaan kertoo kaiken tuosta toisen päivän räpellyksestämme. Täten totean nöyrästi, että minulla on vielä ihan hitokseen oppimista. Näin Päivi sanailee:
"Kun ongelmatilanteissa ohjaajan paine ja koiran paine kumuloituvat ja siihen tulee päälle ohjaus, joka tukee koiran arjessa oppimia viestejä ohjaajan tunnetilan järkkymisestä, tapahtuu koiran vahva väärän viestin vastaanotto ja tulos on yllättävä.
Kun opettelemme täysin neutraalit turvaa ja ohjaajan tasapainoa viestittävät merkit, niin emme paineen/jännityksen alla viestitä koiralle ohjauksessa muuta kuin neutraalia ohjaamista. Siihen ei sekaan sotkeudu arjen tunnetilojen merkkejä.
Tunteitamme emme saa kuriin, mutta tapamme liikkua ja elehtiä voimme opetella samaan kaavaan.
Huipulla olevat ohjaajat on treenattu "roboteiksi" jotka suorittavat aina kuin koneet, vaikka kusi korvien välissä kohisisi." (muokattu)
MOT. Näin se on. Tätä ei voi liikaa korostaa.

Huolto(kin)

Kansikuvapoika

Eilen, keskiviikkona, Hiski kävi Elinalla käsittelyssä ja kyllähän sieltä jumejakin nyt löytyi. Ei mitään kovin pahoja onneksi. Laseriakin poika sai. Nautti, mutta välillä kyllä otti selvästi kipeää. Ja Elina kaivoi yhden hirvarin pojan turkista. Nyt pidetään kaksi täyttä huilipäivää. Eilen jopa pesin Hiskin, harvinaista. Se kyllä haisi jo aika pahalta.

Ja siellä ne nyt ovat, NOM-aikataulut:
 http://www.nom2014.com/10
Ja heti alkoi mahassa kiertää. 
Mutta nyt on tehty kutakuinkin kaikki, mitä tehtävissä on. Hakua on tullut urakoitua melkoisesti.
 Reilu viikko sitten torstaina ihanat hoffi-ihmiset (kiitos, Lili ja muut taas!) järjestivät täysin kisamaisen hakutreenin: minulle vieras maasto, 400 metrin rata, vieraat maalimiehet, tuomari jne.
Olikin muuten hyvä treeni: ihan tosi vaikea maasto ja pahat (ja hienosti suunnitellut!) piilojen paikat. Hiski teki silti hienon radan ja selvitti urakan 16 minuutissa. Mutta oli aivan rättipoikki lopussa, oikeasti jo vähän pelästyin, kun se suorastaan kaatui makuulleen. Pidettiin kyllä vain yksi juomatauko, jolloin His ei olisi millään malttanut huilata. Pitää muistaa kisoissa pakkolepuuttaa poikaa, voimien säästely ei kuulu Hiskiboyn vahvuuksiin.
Tiiistaina vedettiin Hiskin kanssa vielä kahdestaan semmonen 450 metriä tyhjää rataa, jonka lopussa juoksin itse piiloon ja palkkasin. On se oikeastaan aika mahtavaa, kun on saanut koiran koulutettua siihen malliin, että se tekee yli 20 täydellistä, tyhjää laatikkopistoa molemmin puolin, ilman palkkaa. Tai no, yhden kerran palkkasin välissä pallolla keskilinjalla. ja juotin kaksi kertaa+pidin maassa huilimassa kahteen otteeseen. Silti ei saatu menemään 14 minuuttia enempää. Oltiin molemmat aika onnellisia.
Ihan oikeatkin treenit ovat sujuneet oikein hienosti. Menivätpä NOM-kisat miten tahansa, minulla on huipputason hakukoira, ei epäilystäkään.
Esineruutuja on otettu pari kertaa/vko ja aina porukassa niin, että His on ollut viimeisenä, jolloin ruudussa on voinut olla esineitten hajuja jo eri puolilla ruutua. Painopiste on nyt ollut etu-/keskiesineissä, varsinkin keskilohkolla: jos ongelmia tulee, niin sitten niissä.
Tottista ei ole juuri hinkattu, ei edes pihassa. Kentällä olemme käyneet muutaman kerran ja silloin on keskitytty pelkkään fiilistelyyn ja hauskanpitoon. Valkeakoskella piipahdimme "kisamaisissa" tottistreeneissä, mutta maltoin sielläkin jättää kisamaisuuden kokonaan pois. Hyvä minä! Nuo NOM-tottisliikkeet on jotenkin niin naurettavia, ettei niitä osaa oikein tosissaan treenatakaan.

Vielä on ennen ISOJA KISOJA yksi esineruutu, kaksi pientä fiilishakua, ja fiilistottis. Ensi viikko vain lenkkeillään ja hoidetaan rästiin jääneitä muita projekteja.

No nyt, mussukka

Jospa kerran tämmöinenkin kirjaus: Hiskillä on ollut edellisen päivityksen jälkeen kaksi hakutreeniä, joissa se on ollut ihan sairrrraan hyvä!
Teemana molemmissa treeneissä oli mm tosivaikeat piilot mm: yksi kapeassa kallion railossa parin metrin syvyydessä, yksi kallionkielekkeellä, yksi syvässä, umpinaisessa maapiilossa, yksi röllipukuinen maalimies ylisyvällä, tiheässä pusikossa. Kaikki löytyivät ilman minkäänlaisia vaikeuksia.
Pistot ovat nyt olleet suoria, yksi ainoa on uusittu, edelleen laajahkoja rykäyksiä, mutta viis siitä.
Molemmat treenit täysin vieraissa maastoissa, vieraita maalimiehiä suurin osa.
Viidet hakutreenit lusittu viikon sisällä, ei hiipumisen häivääkään. Hiskissä siis. Emäntä sen sijaan alkaa olla aika kypsä. Nyt aletaan ottaa rauhallisemmin, huomenna huilipäivä.

23 päivää...

Tuon verran aikaa NOMeihin ja tuntuu jotenkin vähän siltä, että kaikki menee pikkuhiljaa huonompaan suuntaan.
Hakutreenejä on ollut aika paljon, olen jo mennyt laskuissa sekaisin. Kaksi 400 metrin rataakin peräti on päästy tekemään, molemmat tosin samalla tutulla radalla, eri suunnista vain, joten kovin pitkälle meneviä johtopäätöksiä niistä ei voi tehdä. Yhden päälle ajettiin tekemään esineruutu vieraassa porukassa, oudossa paikassa.
Vain yksi treeni on päästy tekemään vieraalla radalla - tai oikeastaan sielläkin olemme käyneet joskus aikaisemmin... 
Hyvin His pitkät radat jaksaa, toisessa treenissä palkkakin tuli vasta kolmannelta, mutta ei sillä mitään vaikutusta ollut. Treenikaverit on laskeneet pistot eikä niitä varmaankaan ole tarpeeksi, mutta ei maha mittään. Ukot kyllä nousee.
Yritän nyt muistaa, että alku otettaisiin suht rauhallisesti ja lopussa voisi sitten mahdollisesti käyttää yliheittoja nostattamiseen. 
Systeemivirheitä löytyy edelleen: taas yksi keskilinjan ylitys ja pari yritystä siihen suuntaan, mrrr. Lisäksi kulmiin meno oli yhdessä treenissä aivan surkeaa, eli ei vaan voinut juosta sinne, kun ei ketään ollut.
Keskilinjan hallinta on edelleen välillä ikävän näköistä, eli ei voi millään päätyä joka kerta sivulle asti lähetettäväksi, vaikka tulee tyhjältä hyvin pois itsenäisestikin.
Eilen His kehitti aivan uuden aivopierun. Ampaisi vasempaan kulmaan, jossa ukko ja tuli rulla suussa edeten eteenpäin ihan oikeaoppisesti. Matkalla bongasi maassa maanneen maalimiehen, noin 15 metriä keskilinjasta, meni epävarman näköiseksi, toi rullan minulle - ja vei sille naama turpeessa maannelle, ei kulmaan! Onneksi oli puhelin ja saatiin  varmistettua kulmassa olleelta, että oli ottanut rullan siellä. Lähetin uudestaan kulmaan ja nyt His pinkoi oikeaan paikkaan - tosin vähän vilkuili sen toisen suuntaan.
Tämän jälkeen suunnitelmassa oli tyhjä toiselle puolelle ja sen His teki hyvin, tosin ei nyt sitten oilisi halunnut tulla viereen lähetettäväksi, kun kiikarissa oli se maassa makaava. Jouduin käskyttämään jo aika kovasti.
Oli  mainio treeni, kun pääsin korjaamaan tilanteessa, jota ei ole ennen sattunut ja jota en ole osannut edes kuvitella. Mutta taas hyvä osoitus siitä, että haussa voi tulla aina vaan uusia tilanteita eteen, vaikka olisi vuosia treenannut.
Ja harvoin tulee treeneissä tehtyä tällaisia "loukkuja": maalimiehet näin lähekkäin ja valmiina.

Esineruuduissa His on pääsääntöisesti ollut pätevä, mutta on sielläkin muutama vaivalloinen tapaus ollut. Selvästi eníten tuskaa tuottavat nyt keskellä, suht edessä - ei kuitenkaan aivan edessä - olevat esineet. Niitä pitää nyt ottaa tehokuuri. His pyrkii edelleen työskentelemään liikaa takaosassa ja tuskinpa sinne esineitä jää.
Kaikissa ruuduisssa His on aina ollut viimeisenä, eli yleensä ennen sitä ruudussa on ollut vähintään viisi koiraa ja esineitä on ollut eri paikoissa siellä täällä. Sekin tietysti voi vaikeuttaa.

Tottista ihan muutama kerta, Lili on käskyttänyt. Olemme keskittyneet pelkästään mielentilaan, mitään teknisiä korjauksia ei nyt tee.

Kontaten korokkeelle

PK SM-kisojen menestyksekkäät L-sisarukset ohjaajineen: Hanna ja Hui vasemmalla, Katri ja Mervi keskellä ja meikäläinen plus Hiski

SM-pronssia napsahti hausta, tasapistein hopeamitalistin kanssa. Paremmat maastopisteet ratkaisivat, jo toisen kerran Nyt ei vaan riipaissut ollenkaan niin paljon kuin putoaminen pronssipallilta neljännelle sijalle Lahdessa. Itse asiassa ei harmittanut karvan vertaa.
Ja mudi voitti, vau ja vau!!!
Olimme Hiskin kanssa siis jo toisen kerran peräkkäin haun palkintokorokkeella. Kaikenkaikkiaan tämä oli meidän viides SM-kisa, joista siis on kertynyt yksi hopea, yksi pronssi (tasapistein hopealistin kanssa), yksi neljäs (tasapistein kolmannen kanssa) ja yksi viides sija.
Näin raivattiin kuin raivattiinkin paikkamme uudestaan NOM-kisoihin. 

Itse kisoihin. Nehän oli rykäisty kasaan aika lyhyellä varoitusajalla ja hiukan semmonen välivuoden tunnelma kieltämättä paikoitellen vallitsi.
Hiski ei ole ollut kovin pätevä kenttään tutustumisessa. Johtuneeko siitä, että en ole saanut edes itseäni saati koiraa oikein hyvään tottismoodiin koko kesänä ja vierailla kentillä häiriötilanteissa on käyty hävettävän vähän, eli ei juuri ollenkaan. His imppasi maata joka käänteessä ja lepattavat kehänauhat kiinnostivat aivan liikaa. Lähinnä vain leikittiin.
Kansallisten lajien tottikset tehtiin postimerkin kokoisilla kentillä, neljä kenttää pyöri yhtaikaa vierekkäin.
Me olimme la-aamuna heti toisessa parissa klo 6.30, mikä sopi mainiosti. Hiskillä oli sama ei niin hyvä paimennnusmoodi kuin perjantainakin. Ja minä vasta huono olinkin:  laahustin kuulemma!
Telineet olivat melkein kiinni toisissaan, mutta meille telineillä ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Uusin A-este-heiton kyllä. His teki pikkuvirheitä. Seisominen taisi mennä tyydyttäväksi, kun oli ottanut perään pari askelta. Sitähän on oikein erityisesti nyt treenattu...
Seuraamisesta taisi tulla hyvä, muuten erittäin hyvää ja pari erinomaista. P-makuussa oli haistellut maata, mistä rokotettiin, tietty. Arvostelu oli nyt ankarampaa kuin  viime vuonna, mutta tämmöstähän tämä on.
Pisteitä 88, eli meidän huonoimmat SM-pisteemme.

Arvonnassa vedin numeron 16, eli viimeisten joukkoon taas tipahdettiin, ei sentään vihoviimeiseksi kuten viime vuonna.
Esineruutuun pääsyä odottelimme yli kolme tuntia. Paikka oli onneksi varjossa ja maastossa, jossa koiraa oli helppo välillä kävelyttää. Pikkuhiljaa valkeni, että ruutu ei olisi helppo: sieltä nousi yhtä, kahta tai ei yhtään esinettä.Olin kuitenkin toiveikas ja luotin täysin siihen, että Hiski tuo kolme esinettä. Esineruutu on meidän bravuuri, jota on  treenattu paljon. Viime vuonna viimeinen suorituspaikkakaan ei haitannut.
Ruutuun pääsimme illalla seitsemän maissa. Auton mittari näytti 32 astetta.
Koko matkan ruutuun His imppasi taas maata ja ilmoittautumisessa se ryömi maata haistellen, hittovie.
Toi kuitenkin kaksi esinettä 1,5 minuutissa ja olin jo että "jee, hyvin menee!" Liian aikaisin, sillä sitten Hiski löysi ruudusta jotain, jota oli ihan pakko haistella hyyyvin hartaasti (hyvin moni koira oli kuulemme kuseksinut ruutuun). Aika kului ja juuri, kun Hiski alkoi tarkentaa viimeistä esinettä, kuului takaa "aika." En ole pitkään aikaan ollut niin pettynyt Hiskiin kuin sillä hetkellä. Ruutu ei ollut maastoltaan mitenkään vaikea eivätkä esineetkään olleet pahoja. Hiski vain sekosi siihen hajumaailmaansa.
Olen yrittänyt saada yhteisiä esineruutuja, semmosia, joissa olisi paljon hajuja ja pissauksia. Ei vaan tahdo saada ihmisiä innostumaan.En yhtään kiellä, että risoi, kun ei oltu alkupäässä, jossa hajuja ruudussa olisi ollut paljon vähemmän. Pisteitä vain 20.
Yksikään hakukoira ei tuonut ruudusta kolmea esinettä.
Ruudun jälkeen kävin uittamassa ja leikittämässä Hiskin sorakuopalla, jonka ratamestari neuvoi, nollasin pääni ja vietettiin Hiskin kanssa rauhallinen koti-ilta majapaikassa ja käytiin aikaisin nukkumaan. Nukuin kuin tukki, kiitos Zopinoxin.

Aamulla ajoimme uudestaan samalle sorakuopalle ja uimme molemmat pitkään. Sitten suunta kuumalle aseman parkkikselle, jossa jouduimme odottamaan hyvän tovin.
Autot ajatettiin melkein kiinni toisiinsa (taskuparkkeeraus pitää ottaa koe-ohjeisiin) täysin varjottomalle pienelle niitynpläntille. Viressä oli pieni, risuinen ja vaikeakulkuinen metsikkö, jossa koiraa ei oikeastaan pahemmin voinut lenkittää.
Siinä sitten vietimme lähes neljä tuntia vuoroamme odottaen, meidän jälkeemme olevat ressukat vielä kauemmin. Suurin osa ajasta meni siihen, että yritettiin välttää koiran lämpöhalvaantumista.
Seura oli kyllä ensiluokkaista. Naurettiin maha kipeänä: kiitos Miia Käär ja muut turkulaiset!

Henkilöetsintä. Radan nähdessäni kalpenin: vasen puoli oli alusta loppuun jyrkästi nousevaa rinnetta, oikea aika tiuhaa ja risukkoista.Varjossa paikka kyllä oli enimmäkseen, luojan kiitos. Kuuma oli silti.
His aloitti oikein hyvin (ei tosin mennyt ihan suoraan oikeaan kulmaan, mutta en uusinut, lämmön takia). Otin alkuun useamman piston yliheitoin: upeat suorat laatikkopistot molemmin puolin. His toi sitten rullan vasemmalta jostain sadan metrin kieppeiltä. Ukko oli jyrkän mäen päällä ja sinne His minut hinasi, kirjaimellisesti. Konttasin koko loppumatkan eikä His oikein tykännyt jatkuvasta pysähtelystä.
Sitten lähetin Hiskin oikealle ja seuraavaksi taas sinne mäkeen. Teki sinne taas hyvän, syvän piston. Ja katosi. Vihelsin pilliin ja huutelin. Arvasin, että ukolla ollaan. Olikin: mutta väärällä, eli oikealla puolella keskilinjaa, josta tuli rullan kanssa. Sinne siis, hyvä veto tasaisella, mutta silmälasit vaarassa tiheikössä koko ajan.
Maalimies lienee ollut jossain lähempänä 200 metriä.
Sen jälkeen en tarkkaan muista, montako kertaa pistotin, 3-4 kertaa kai. Enkä tietenkään muistanut siinä hötäkässä laskea askeliani sen 200 metrin jälkeen.
Viimeinen ukko nousi taas korkean mäen päältä vasemmalta. Sinne taas jouduin lopun menemään nelivedolla ja His oli aivan turhautunut.
Tuomari moitti liian harvaa pistotusta loppupäässä, pistoja tuli kaikenkaikkiaan 10-12, viimeisen His nosti aika kaukaa - työskentelystä vain tyydyttävä - ja ilmaisuista lähti pisteitä roppakaupalla, kiitos sen rinteessä ryömimisen. Ensimmäisestä ilmaisusta tuli tyydyttävä, viimeisestä vain puutteellinen. Keskimmäisestä - "normaalista" näytölle menosta erinomainen. Nuo kertovat paljon.
Pisteitä 155.
Ei olisi kannattanut aloittaa yliheitoin, koska se luultavasti veti Vauhtikallo-Hiskin ylittämään keskilinjan. Harvaa pistotusta sen sijaan en kadu yhtään, vaikka siitä pisteitä ropisikin. Jätän mieluummin näytöspistot väliin kuin läkähdytän koiran turhanpäiväisellä sirkustelulla. Luotin 100-prosenttisesti siihen, että His löytää ukot. Siitä on näyttöä: Hiskillä on nyt 21 hakua sisältänyttä koetta takana (EK-kokeet mukaan lukien) eikä siltä ole niissä vielä koskaan jäänyt yksikään maalimies nostamatta. 
Ilmaisupisteille en voinut mitään, koska piiloille konttaamista en ole älynnyt treenata
Sellaisessa helteessä, siinä maastossa, sillä maalimiesten sijoittelulla, sillä arvontapaikkalla ja sen kuumassa autossa odottelun jälkeen rullakoira ei olisi voinut tehdä paljon enempää kuin Hiski teki.

Haun jälkeen en hetkeäkään uskonut mitaliin. Ei menty kuumalle kisapaikalle, vaan taas kerran ajoin hiekkakuopalle ja uitin Hiskin kunnolla. Sen jälkeen teimme pitkän, rauhallisen metsälenkin.
Vasta vähän ennen loppujuhlallisuuksia ajoin Jokelaan ja uskalsin katsoa tuloksia.
Silloin valkeni, että olimme pronssilla. Ja selvisi myös, että Sisko Mervi oli voittanut jäljeltä kultaa. Ihan mahtavaa!!! Ja kaiken huipuksi velipoika Hui + Hanna T. ottivat jäljen pronssia! Onnea vielä jälkikäteen molemmille upeasta suorituksesta!!! Eli kolme Tendingin L-kasvattia oli yhtaikaa palkintopallilla. Ja kaikki lähtevät myös pohjoismaisiin mestaruuskisoihin Jämille syyskuun 19.-21.

Pari pientä hakutreeniä on jo kisojen jälkeen otettu. Molemmissa olen treenannut lähinnä piiloille konttaamista. Se sujuu jo aika mukavasti.