Epäilyksiä

Nyt on aika sekava tilanne. Sain eilen fb-viestin (kiitos hänelle, jos lukee tämän!), jonka lähettäjä kertoi, että hänenkin koiransa on saanut hiljattain reumadiagnoosin. Kortisonista oli tullut ongelmia ja koira mennyt pikemmin huonommaksi, joten henkilö otti selvää moniveletulehduksen tutkimisesta. Kävi ilmi, että reumatekijän koholla olo ei välttämättä kerro siitä, että koira olisi sairastunut reumasairauteen. Taustalla voi olla vaikkapa tulehdus. Pitäisi tutkia paljon muutakin...
Kirjoittaja oli ottanut yhteyttä Espoon eläinsairaalaan ja on viemässä koiransa sinne ensi viikolla lisätutkimuksiin.
Minua on viime päivinä jo valmiiksi mietitityttänyt, että voiko reumasairauden tosiaan koiralla päätellä noin helposti , kun sen selvittäminen ihmisellä on melkoisen mutkikasta. Netistä löytyy "ihmisreumasta" mm tällaista reumalääkärin tekstiä:

"Reumatekijä voi satunnaisesti olla koholla hyvin monenlaisissa sairauksissa, ei siihen välttämättä tarvita mitään syytäkään. Nivelreumassa ovat sitruliinipeptidivasta-aineet yleensä koholla, jos reumatekijäkin on."

Ja: "Jos lähdetään tutkimaan reumatekijää potilaalta, jolla ei ole mitään selviä viitteitä niveltulehduksesta, voi positiivinen koetulos johtaa aivan harhaan. Usein reumatekijän tutkimisen sijasta/ohella on järkevämpää tutkia esimerkiksi muita vasta-aineita, mutta niiden laaja selvittely tulee kalliiksi. Lääkäri toimii väärin, jos hän joidenkin epäselvien reumaattisten oireiden perusteella määrää reumakokeita."
Koirien reumasta löytyy hyvin vähän tietoa ja sairauden pitäisi koirilla olla erittäin harvinainen. Tampereella on nyt kuitenkin samalla lääkäriasemalla löydetty lyhyen ajan sisällä tietojeni mukaan ainakin viisi koirien reumatapausta...
 Fb-kaverin yhteydenotto vahvisti näitä epäilyksiä. Nyt olen yhteydessä Espooseen ja katsotaan, miten edetään.
Tietysti virisi pieni toivonkipinäkin, mutta koitan olla innostumatta liikaa.
Hiski voi joka tapauksessa erinomaisesti. Ja näytti siltä, että nimenomaan antibioottikuuri sai aikaan varsinaisen irti maasta-herätyksen, vaikkei poika siihenkään saakka mitenkään vaisu ollut.Miksi siis juuri antibiootin vaikutus oli tämmöinen...?

Lisää läääkeitä

Tänään Hiskille sitten pamahti ankara veriripuli, ei mitään pikku veripisaroita, vaan oikein kunnolla
kirkasta verta. Sain Juha Kallion kiinni ja hän määräsi 10 vuorokauden antibioottikuurin.
Kortisonia annetaan nyt puolet vähemmän kuin piti, mutta pitempään.
Syynä suoliston limakalvon vioittumiseen saattaa olla se, että olen syöttänyt Hiskille raakaa broileria ja kun kortisonin alkuannostus on ollut immuniteettia alentava, joku pöpö  - todennäköisesti kampylobakteeri - on päässyt riehaantumaan suolistossa. Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, tämmöinen ääliö.
Nyt siis ei mitään raakaa, kaikki keitetään tai ainakin kuumennetaan kunnolla.
His oli vielä aamupäivällä ihan pirteä, nyt se kyllä alkaa vaikuttaa aika nuupahtaneelta, vaikka mitään ei ole tehty, ihan lyhyitä lenkkejä vain.
Koville ottaa. Onneksi on hyvä ja huolehtiva eläinlääkäri. Huomenna soitelaan taas Hiskin kunnosta.

Tukiruokaa

Kortisonikuuri menossa neljättä päivää jättiannoksella 40 mg/20 kiloa. Huomisesta alkaen määrä puolittuu, onneksi. Sitten kolme viikkoa 20 mg:lla/vrk.
Pelkäsin, että juominen ja pissaam inen äityy ihan hirveäksi, mutta niin ei käynyt. On  lisääntynyt, mutta kohtuullisesti ja yön pystyy pidättämään. His on ehkä hiukan tavallista vaisumpi, mutta vain vähän. Ja reipastuu nanosekunnissa, kun lähdetään ulos.Siellä riehuu ihan niin kuin ennenkin.
Päätin alkaa noudattaa Hiskin kanssa tärkkelyksetöntä ruokavaliota, joka on auttanut monia ihmisreumapotilaita. Lisäksi käytössä ovat kaikki koiran nivelkuntoa tukevat valmisteet. Proteiinia pitää saada reilusti, koska kortisoni vie lihaksia. Ja rasvaa myös, sillä kortisoni myös laihduttaa.
Eli tällä hetkellä ruokavalio käsittää vain kalaa, kanaa tai broileria, mahaa, vähän riistaa, kananmunia. öljyjä, banaania (kaliumin takia).Kasvisten tärkkelyspitoisuuksia tutkin vielä tarkemmin ja lisään ehkä niitä.
Lisäksi maitohappobakteerit, Nutrolin Nivel (sisältää mm glukosamiinia ja kondroiniisulfaattia, krilliä ja ceetä), C-B- (biotiinia karvan ja kynsien takia) ja D-vitamiini, kalsium, inkivääri ja kurkuma.Kun kortisonia päästään vähentämään, korvaan kalliin Nutrolinin jollain halvemmalla valmisteella.
Lisäksi annan Hiskille nyt kovan kortisonilääkityksen aikana puolikkaan Somac-tabletin/vrk mahavaivojen välttämiseksi. Keittiön työtaso näyttää lääkepurkkeineen ruoka-aikaan samanlaiselta kuin laitosvanhuksen yöpöytä. Pitänee hankkia Hiskille dosetti  :O

Hurjat kortisonit ja Mari H.

En olisi vielä muutama kuukausi sitten uskonut, että blogista tulee nyt sairaskertomus. Mutta niin taisi käydä.
Eilen aloitettiin kortisonilääkitys hirveällä mällillä, eli 40 mg/vrk neljän vuorokauden ajan. Sydäntäni särkee mättää tällainen määrä myrkkyä tähän asti terveen
ja iloisen koiranpojan mahaan. Mutta ei auta. Hirmuinen juominen alkoi heti, ihme, ettei pissannut yöllä siälle.
Kortisonia annetaan viisi kuukautta, koko ajan pienenevin annoksin toki.
Tänään kävimme Hyytiäisen Marin luona Vihdissä ja poika sai perusteellisen käsittelyn. Reumapotilas on nyt ihan rättipoikki. Reissu sujui rattoisasti kaameasta kelistä huolimatta, kun Saija ja Neri olivat matkaseurana.

Tässä Kallion Juhan raportti reuman hoidosta ja mahdollisesta etenemisestä:
"Sairaus on siis ihmisen nivelreumaan verrattava sairaus, jossa nivelrustoon, nivelen pehmytkudoksiin ja samalla myös nivelsiteisiin kohdistuva tulehdusreaktio vaurioittaa ja turvottaa niveliä, ohentaa nivelrustoa, lisää nivelten kitkaa ja vähentää nivelten liikkuvuutta. Kivun lisäksi myös nivelen mekaaninen kestävyys heikkenee ja rasitus aiheuttaa lisävaurioita nivelsiteille ja nivelrustolle. Niveltä rappeuttavalle sairaudelle tyypillisesti niveleen kehittyy ajan myötä myös nivelrikkomuutoksia, mutta niiden erottuessa esim. röntgenissä, nivel on jo pahoin vaurioitunut. Sairaus kehittyy hitaasti ja kuten ihmisillä, diagnoosiin pääsy saattaa viedä vuosia sairauden jo vaivatessa. Pahimmat vauriot ovat tässä vaiheessa pikkunivelissä (varpaat ja ranteet), mutta myös esim. lonkissa tai olkanivelissä on usein tulehdusoireita ja voimakas kipu.

Sairaus ei yleensä parane, koska taipumus tulehdusreaktioon säilyy. Sairaus voi kuitenkin reagoida lääkitykseen hyvinkin ja olla jopa vuosia uinuvassa ja hyvin lieväoireisessa tai oireettomassa tilassa, mutta suurella osalla oireet uusiutuvat jonkin ajan kuluttua lääkityksen jälkeen tai vaste hoitoon jää puutteelliseksi. Jatkohoito ja -lääkitys arvioidaan alkuvaiheen hoitovasteen ja uusiutumisen nopeuden perusteella.

Joskus kortisonilääkitystä joudutaan jatkamaan pienellä pysyvällä annostuksella estämään sairauden uusiutuminen. Joskus taas kortisonin tilalle joudutaan vaihtamaan solusalpaaja (atsatiopriini, Imurel). Kultahoitoakin on kokeiltu ja ainakin parille potilaalle siitä on ollut apua. Aluksi virheellisesti toimivaa immuunijärjestelmää kuitenkin on syytä sammuttaa kortisonilla riippumatta siitä, mitä jatkohoidossa tarvitaan.

Kortisonilääkitys aloitetaan aluksi isommalla immunosuppressiivisella annoksella, sen jälkeen annostusta pienennetään asteittain. Loppuvaiheessa annetaan pientä annosta pitkään niin, että se estää immuniteetin riehaantumisen uudelleen. Isoilla annoksilla kortisonilla on haittavaikutuksia: Ruokahalu kasvaa, juominen ja pissaaminen lisääntyvät, lihaskudos ohenee ja herkkyys esim. bakteeri- ja virustulehduksille kasvaa (esim. kennelyskä, muut hengitystietulehdukset, virtsatietulehdus). Haittavaikutukset lievittyvät yleensä hyvin  jo ensimmäisten 2-4 viikon jälkeen. Jos voinnissa ilmenee jotakin poikkeavaa tai haittavaikutukset jatkuvat pitkään, ota yhteyttä. Kortisonilääkitys annetaan alkuvaiheen jälkeen aina aamuisin, loppuvaiheessa joka toinen aamu. Kortisonilääkityksen aikana ei saa antaa tulehduskipulääkettä, eikä se ole tarpeenkaan, koska kortisoni vie nivelkivun hyvin.

Koska tauti kipeyttää nivelet ja kipeytyminen aiheuttaa lihaskipua ja nivelten jäykkyys ja nivelsiteiden rapistuminen altistavat vammoille, liikunta täytyy pitää rauhallisena ja lenkit normaalia lyhyempinä, käytännössä alle ½ tuntia kerralla. Alustan on hyvä olla pehmeä. Esim. hakutreenit ja kunnon lenkit metsässä kyllä käyvät, kunhan ei ole liian pitkiä jaksoja, jotka kipeyttävät. Toisaalta säännöllinen liikunta on tärkeääkin,  lievittää oireita, pitää lihaskuntoa yllä ja pitää nivelet liikkuvina ."

Kortisonin annostus :
Prednisolon 20 mg:

1. 1 tabletti 2 kertaa päivässä 4 vrk ajan.
2. 1 tabletti aamuisin 3 viikon ajan.

Vaihto miedompaan Prednisolon 5 mg:
3. 2 tablettia aamuisin 3 vk ajan.
4. 1 tabletti aamuisin 6 vk ajan.
5. 1 tabletti joka toinen aamu 6 vk.
6. ½ tablettia joka toinen aamu 2 vk.

Surkea päätös vuodella

Jäi tavallinen vuoden tilinpäätös tekemättä. Se tulee nyt tässä.
Vuosi päättyi paskasti: Hiskillä todettiin moniniveltulehdus=reuma. Neljän kuukauden kortisonilääkitys aloitetaan heti. Joskus kuulemma oireet loppuvat pitkäksi aikaa, joskus palaavat heti lääkityksen lopettamisen jälkeen.
Hiski ontui ensimmäisen kerran rankanpuoleisen viestitreenin jälkeen jo lokakuun alussa, sen jälkeen muutaman kerran, aina jonkin rasittavan session jälkeen. Iltaisin oli myös välillä jotenkin jäykän oloinen. Oletin se vain revähdyttäneen lihaksensa jossain tms. Varasin kuitenkin ajan Juha Kalliolle 17.12. Juha epäili heti reumaa, koska His aristi voimakkaasti tassujaan. Laboratorio varmisti asian: reuma mikä reuma.
Täytyy nostaa Juhalle hattua, että hän osui heti oikeaan eikä ruvennut esimerkiksi ottamaan turhia luustokuvia.
Aikalailla on mieli maassa. Mulla on nyt täällä 12-vuotias hoffieläkeläinen ja vajaa 7-vuotias bordercollie-eläkeläinen. On melko varmaa, ettei Hiskin kanssa pysty enää kisaamaan. Se on ihme kyllä muuten aivan oma, rakastettava itsensä, riehuu ja juoksee kuten ennenkin. Miten sen treenaamisen voi lopettaa?
Hiskillä on täytynyt kuitenkin olla kovia kipuja jo esimerkiksi NOMien aikaan: ne selittävät aivan varmasti toisen päivän kummallisen käytöksen hakuradalla. Ja varmasti se on ollut kipeä jo SM.ssä - silti se taisteli. Olen potenut kamalan huonoa omaatuntoa, etten huomannut aikaisemmin mitään. '
En yhtään tiedä, miten nyt jatketaan, on melko ontto olo.

Maasto pyörii yhä

Maastotreenit jatkuvat, koska keli sallii. Se on mahtavaa.
On tullut ajettua ainakin tusinan verran jälkiä, jopa pari puolentoista kilsan peltojälkeä. Kyllä vaan tuntuu kivalta, jäljentely on niin ihanan yksinkertaista ja aivotonta puuhaa.
Pari kertaa His on erehtynyt (ihan ekoissa jäljissä) oikein kunnolla harhalle ja jälki on jäänyt kesken. Ei  oltu moinaankaan. Harhoja on sitten oikein hakemalla haettu ja se on tuottanut heti tulosta, ilmeisesti poika oli vaan vähän ruosteessa. Myös piikkejä on treenattu paljon, koska ne näyttivät alkuun vähän vaikeilta.
On ollut vieraitakin jälkiä : tänään Susanna tallasi Saran polkeman jäljen päälle samanikäiset harhat ja pari kutsumatonta ukkoa käppäili onnistuneesti jälkialueella myös: katsoivat monttu auki, kun syöksähdin puskasta koiran vetämänä vahvassa etukenossa tien yli, huutelin heipat ja sinkosin´melkein latana ojanpohja myöten toiselle puolelle tietä. Ei langennut Hiski tänäänkään harhoihin. Itse olen tehnyt pojalle muutaman oikein kunnon killerijäljen: kuljin mm Savonn sivua pitkän pätkän, senkin His selvitti.
Hirveä into ja palo Hiskillä jälkeen(kin) on. Kyllä tekisi kauheesti mieli käydä jälkikokeessa vaihteeksi - ehkä keväällä sitten yritetään
Janoista: tusinan jäljen joukossa ei ole ollut yhtään ainoaa takajälkeä. Olen lakannut kokonaan paineistamasta Hiskiä janalle, se saa edetä ilman käskyä vähän niinkuin vahingossa, toimii loistavasti, Hiski luottaa näin itseensä. Janat on olleet toistaiseksi aika lyhyitä enkä ole puuttunut mitenkään myöskään vinoihin etenemisiin tms.
FH voisi vähän kiinnostaa, mutta en tiedä, saanko Hiskiä tarpeeksi kuosiin esimerkiksi kulmissa ja esineilmaisuissa.
Haussa saatiin viime sunnuntaina tempaistuksi kunnon 300 metrin rata, kun huhuilin kokoon yhteisporukan fb:ssä. His paahtoi juuri sopivanlevyiset pistot hyvässä hallinnassa, vaikka oli kolme valmista maalimiestä. Olin tosi tyytyväinen ukkeliin. Tämän jälkeen voidaan jättää vaikka haku tauolle.
Esineruuduissa olemme taas palanneet 7-9 esineen kaistaletreeneihin tehostetun ohjauksen kera. Ei mitään valittamista, kelpo työskentelyä.
Tottis on ollut (kerran viikossa) lähinnä tokomaista humputtelua ja kuuntelutreeniä.
Viestiä koitetaan ottaa tässä vielä ennen talven tuloa jokunen kerta, ihan vaan harrastuksen vuoksi.

Normaalia Oudommat Mittelöt

Iloisella marssilla kohti suurta NOM-seikkailua. Miska edustaa hakukoiria

Perjantai, 19.9. Jämijärvi. Palveluskoirien pohjoismaisten mestaruuskisojen (NOM) avajaiset

Oli hieno hetki, kun sai pukea päälleen Suomen maajoukkueen edustusasun. Housut kiristivät ja takkiin olisi mahtunut toinen täti-Kaarina, mutta ihan sama: upeaa yhtäkaikki!

Marssilla liput hulmusivat komeasti, kun oli juuri sopivan tuulista. 

Avajaisten jälkeen AL:n toimittaja otti kuvia meistä pirkanmaalaisista ja haastatteli  Hanna T.:tä.

Kävimme tekemässä kenttään tutustumisen ja katselimme nollakoiran suorituksen. Siinä vaiheessa vasta selvisi, että käskyt tottiksessa annetaan englanniksi. Ei hajuakaan, mitä ne olisivat.

Rykäisimme Minnan ja Tanjan kanssa pienen hakusession, jossa muun muassa juutuin tynnyriin. Mutta semmoistahan nyt haussa sattuu kaiken aikaa.

Illalla arvottiin sitten maiden järjestys kolmessa ryhmässä, joissa oli mukana aina yksi joka maasta. Suomen vuoro oli ensimmäisenä joka ryhmässä ja me Hiskin kanssa saimme tietää olevamme ensimmäisiä ensimmäisessä ryhmässä seuraavana päivänä.

Sitten syötiin ja ruoka oli maittavaa. Kokoonnuimme vielä illalla (melkein) koko joukkueen voimin Kuninkaanlähteen torpalle. Vai oliko se nyt sittenkin tupa? 

Loppusilaus tynnyrissä.

Lauantai

Esineruutuun pääsimme lauantaiaamuna ihka ensimmäisinä, mistä olin ylen tyytyväinen. Ruutu oli jännä: etuosa tiheää pikku mäntyä, kanervaa ja hiekkaa, takaosa nousi aika jyrkästi ja siellä oli vähän puita.

Hiski ampaisi suoraan ruudun takaosaan ja siitä reippaasti ulos ylämäkeen, muutenkin aika reikäpäistä juoksentelua - heippahei kuusi vuotta säännöllisesti treenattu esineiden kaistalehaku. Muutaman kerran huutelin sitä takaisin ruutuun. Kolme esinettä kuitenkin nousi aika nopsasti. Neljäs jäi - etuesine, kuinkas muuten. Osittain otan kyllä tuon omaan piikkiini, koska siirryin vasta liian myöhään vasempaan nurkkaan, jossa esine oli ja hätäisesti taas pois siitä. Ohjasin siis huolimattomasti. Tuuli kävi juuri tuolloin lisäksi siten, että koira olisi pitänyt lähettää tarkasti ja mieluimmin viitisen metriä ruudun ulkopuolelta. Tai sitten olisi pitänyt olla hiukan tuuria…

Paikalla pitempään olleet kertoivat, että tuuli kääntyili päivän mittaan ja joku koira saattoi saada paremmin hajun tästä esineestä. Mene ja tiedä.

Pisteitä 6,5 ja 7. Maksimi kolmella esineellä olisi ollut 8. Luulin, että juoksentelusta olisi mennyt pisteitä, mutta ei se ollutkaan se juttu, vaan koira otti kuulemma esineet liian hitaasti! Siinä vähän leuka putosi, enpä ole moista juuri ennen havainnut.  Enkä kyllä nytkään sen puoleen.Suomalainen ja tanskalainen tuomari.

Hyvillä fiiliksillä lähdettiin hakuun, sielläkin päästiin ensimmäisinä hommiin. En edes jännittänyt hirveästi. Heti alusta asti oli mahtava flow päällä. Hiski teki hienot, tosin tapansa mukaan laajanpuoleiset pistot, ei yhtäkään takapistoa. Yksi jäi matalaksi ja sen uusin. Ukot nousivat ja poitsu pysyi kuosissa piiloilla ja kuljetuksissa upeasti. Kehuin ja kannustin juuri kuten olin suunnitellut.

Ruotsalaistuomari antoi ysin ja norjalainen kasin. Norjalainen selitti, että olisi muuten antanut yhdeksän, mutta kun ”pysäytit koiran pistoilla etkä heittänyt yli”. Meille juuri edellisenä päivänä oli erikseen kerrottu, että yliheitot ja pysäytykset ovat samanarvoisia...

Myöhemmin asia oli tarkistettu ja toinenkin numero nousi yhdeksään. Piste meni kai siitä yhdestä oikaistusta pistosta.

Haun jälkeen teimme Hiskin kanssa pitkän lenkin. Olin niin onnellinen, että itketti. Jälkikäteen on kerrottu, että olin radalla ”kaikkein iloisin ohjaaja.” Parhaat koskaan saamani kehut :D

Sitten olikin koko pitkä päivä aikaa ihan vaan hengailla ja taisin ottaa pienet tirsatkin. Illalla oli ”gaalaillalliset”. Ruoka oli hyvää ja pidettiin lisäksi paljon puheita ynnä jaettiin käsittämätön määrä erilaisia viirejä ja mitaleita. Kaikkien tarkoitus ei ihan selvinnyt, mutta varmaan menivät oikeisiin osoitteisiin.

Illan päätteeksi istuksittiin vielä yhdessä siellä torpassa tai tuvassa vai mikä se nyt oli ja hirnuttiin kaikenmaailman koirakommelluksille.

Ekan päivän jälkeen olimme Hiskin kanssa hyvissä asemissa, kuudensina. Oli siis vielä mahdollisuudet vaikka mihin...

Rakas taisteluparini. Kuva: Elina Noppari

"Äijä!"

Onnennumeropari juoksee näytölle tanskalaistuomari vanavedessään. Kuva: Elina Noppari

 

Tuomiolla. Kuva: Elina Noppari

 

Leikki sitten homman päälle, kiitos. Olisi se nyt voinut edes vähän väsyä. Kuva: Elina Noppari

Sunnuntai

Päivä, joka muutti kaiken. Olimme nyt toisen ryhmän ensimmäisiä, mukavasti aamuyhdeksän pintaan maastoon.

Jostain syystä olin paljon jännittyneempi kuin edellisenä päivänä. Liikaa pelissä… ? Hirmuinen liuta ihmisiä tuijottamassa vakavina veti heti jotenkin kipsiin. Edellisenä päivänä en tainnut edes huomata muita.

Rata alkoi kuitenkin ihan mukavasti, kulmiin His teki hyvät pistot. Sen jälkeiset muistikuvat eivät ole ihan tarkkoja, mutta pistot olivat joka tapauksessa hehtaariluokkaa ja lisäksi vastatuuleen vasemmalle Hiski päätti olla tekemättä kunnon pistoja ollenkaan. Yritin muistaakseni uusia muutamaa huonolla menestyksellä ja pian Hiski sitten jo nostikin ensimmäisen ukon sieltä tuulen puolelta kai jostain 250 metristä - kaukaa tietenkin. Sitten alkoi oma hermo ja järkikin prakata, mietin kuumeisesti, miten tiuhaan yritän pistottaa sitä väliin jäänyttä aluetta. Yritin, kai, mutta eihän His mielellään kertaalleen etsittyä aluetta tutki.

 Ei mennyt kuin hetki ja His nosti toisenkin ukon maapiilosta sieltä samalta puolelta, mm oli kaiketi jossain 350 metrissä. Piilolla ilmeni jumpittelua, His ei tahtonut oikein lähteä mukaan, vaan jäi tuijottamaan sitä ulos kömpivää maalimiestä ja siinä taisi tulla annettua muutamakin käsky liikaa.

Ja sitten alkoikin päässä raksuttaa radan loppuminen. Rupesin varomaan askeleitani ja pommitin Hiskiä molemmin puolin. Se teki kaksi järkyttävän laajaa takapistoa oikealle! Mitä, miksi? Ja sitten tapahtui se pahin, mikä aina kertoo siitä, että yhteistyö ei suju:  Hiski ei tahtonut tulla sivulle lähetettäväksi, vaan jouduin antamaan useamman käskyn siihen, voihan räkä.

Kysyin kelloa - ajanottokello roikkui kaulassani, mutta senkin olin unohtanut jännityskoomassa laittaa käyntiin. Aikaa oli kuulemma kulunut 18 minuuttia, eli poikkeuksellisen paljon. Vielä yksi lähetys oikealle ja His tuli rullan kanssa. Piilo oli hyvin kätkettynä tiheiden mäntyjen keskellä aika lähellä keskilinjaa (joku taisi kertoa, että 380 metrissä) olimme ohittaneet sen. Matkaa takarajaan oli kuulemma enää 10 metriä…Jokin vaisto kertoi, että raja on aika lähellä.

Suomalaistuomari antoi viisi pistettä ja tanskalainen 5,5, Siihenpä oli sitten tyytyminen ja se tarkoitti sitä, että siinä olivat meidän mahdollisuutemme päästä kärjen tuntumaan. Suurimmat viat olivat koiran liiallinen itsenäisyys ja liian monet käskyt.

Keskipäivällä oli vielä tottiksen vuoro. Siitä ei nyt kauheasti ole kerrottavaa. Englanninkieliset käskytkin olivat ihan ok. Pisteitä 74,5/80. Liikkuri tuli kysymään, oliko Hiski lähdössä eteenmenoon. Ai, oliko? Ehkä vähän...

Tietenkin olen pohtinut paljon, miksi meidän suorituksemme oli toisena päivänä niin paljon huonompi kuin ensimmäisenä.

Syitä on varmaan paljon. Ennen kaikkea oma käytökseni: en ollut niin itsevarma ja iloinen kuin ensimmäisenä päivänä. Miksi, sitä en osaa sanoa. Tunnelma radalla oli vain muka jotenkin ”kylmempi” kuin edellisenä päivänä, mikä voi olla ihan höpöhöpöä. (Liiankin) tutun suomalaisen tuomarin näkeminen laukaisi jonkin koomarefleksin. Olen valitettavan herkkä tämmöisille asioille. Huono homma, haku on niin herkkä laji. Ohjasin huonosti/epävarmasti.

Hiskin kohdalla vaikutti varmasti se, että pitkiä ratoja on päästy ylimalkaan tekemään aivan liian vähän, peräkkäisinä päivinä ei kertaakaan. Se on todellinen ongelma. En pitänyt siitä, että päätös NOMiin pääsystä tehtiin vasta tämän vuoden SM:ssä. Jos pääsy olisi ollut tiedossa jo viimeistään keväällä., olisin ainakin itse räätälöinyt treenit pitkäjänteisemmin ja pyrkinyt järjestämään jotain yhteistyökuvioita.

Ei oltu päästy treenaamaan riittävästi vieraissa ryhmissä ja vierailla radoilla. Hoffiporukka sentään järjesti kisamaisen 400 metrin radan, kiitos vielä siitä!!!

Hiskin liian laajoja pistoja en saanut siis lopultakaan aisoihin, vaikka niin jo jossain vaiheessa kuvittelin. Toisena päivänä Hiski päästeli urku auki ja maasto oli juuri sellaista tooosi avonaista, joka on aina meille se kaikkein haasteellisin. Lisäksi vielä se tuuli sieltä kahden piilon puolelta... Semmoisessa paikassa on todella vaikea saada Hiskiä tekemään niitä 20-30 metrin tottispistoja. Tekee, niinkuin on koulutettu, eihän siinä muuta. Sama ilmiö muuten toistui heti ensimmäisissä hakutreeneissä NOMmien jälkeen

Omien suoritusteni arvosteluista en sano sen enempää, varmaan olivat ihan ok. Yleisesti ottaen arvosteluissa oli paljon ja suomalaisesta poikkeavaa, osa postiivisessa mielessä, osa ei.

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että kertakokemus NOM-haussa riitti. Suomalaiselle, sääntöjä pilkulleen noudattamaan tottuneelle, kotiinpäin vetämistä kauhistuvalle jörrikälle pohjoismainen arvostelutyyli ei oikein istu. Haussa arvostetaan enemmän tottistyylistä risteilyttämistä kuin maalimiesten löytymistä. Ilmaisuja ei arvosteltu ollenkaan: olimme panostaneet aikalailla mm niihin. Valeilmaisusta ei  rokotettu. Jne.

Ja tietenkin yhdeksäs sija oli pettymys, pitäähän sen ollakin, koska mitaliahan tuollaisiin kisoihin lähdetään hakemaan, itse en ainakaan turistiksi sinne halunnut.

Mutta kokonaisuutena NOMmit olivat mahtava kokemus. Järjestelyissä ei ollut moitteen sijaa missään suhteessa. Olen kiitollinen, että pääsin mukaan.  Ja anteeksi, että emme pärjänneet...

Kiitos kaikille mukana olleille ja lämpimät onnittelut menestyneille!

Urakka on ohi ja vielä hymyilyttää. Tanjaa ja Lakua myös. Minna ja Miska eivät ikävä kyllä ehtineet kuvaan. Takki on ainakin riittävän suuri, kuten näkyy.

 ----------------------------------------------------------------------------------------------------
Ja loppukanteetiksi tähän sopivat kuin nyrkki silmään Aholan Päivin viisaudet tuolla fb:n hakuharrastajien palstalla. Tämä oikeastaan kertoo kaiken tuosta toisen päivän räpellyksestämme. Täten totean nöyrästi, että minulla on vielä ihan hitokseen oppimista. Näin Päivi sanailee:
"Kun ongelmatilanteissa ohjaajan paine ja koiran paine kumuloituvat ja siihen tulee päälle ohjaus, joka tukee koiran arjessa oppimia viestejä ohjaajan tunnetilan järkkymisestä, tapahtuu koiran vahva väärän viestin vastaanotto ja tulos on yllättävä.
Kun opettelemme täysin neutraalit turvaa ja ohjaajan tasapainoa viestittävät merkit, niin emme paineen/jännityksen alla viestitä koiralle ohjauksessa muuta kuin neutraalia ohjaamista. Siihen ei sekaan sotkeudu arjen tunnetilojen merkkejä.
Tunteitamme emme saa kuriin, mutta tapamme liikkua ja elehtiä voimme opetella samaan kaavaan.
Huipulla olevat ohjaajat on treenattu "roboteiksi" jotka suorittavat aina kuin koneet, vaikka kusi korvien välissä kohisisi." (muokattu)
MOT. Näin se on. Tätä ei voi liikaa korostaa.