"On sillä vielä toivoa"

Eihän sitä ihmisellä näin viikkoa ennen joulua voi olla muuta tekemistä kuin notkua tuntikausia jossain hemmetin kylmässä (Tamskin talli) hallissa räkyttävien piskien keskellä. Ulkonakin keli on tänään ollut ihan terveisiä tundralta, hyytävä tuuli ja miinus 18, vastaa ainakin 30 miinusastetta.
Joka tapauksessa me sissit, siis Hiski ja minä osallistuttiin mätsäriin. Hiski käyttäytyi tosi, tosi hyvin, juoksi (ja piti kontaktia, vaikkei olisi tarvinnut), seisoi oikein nätisti ja oli söpö kuin mikä, aivan ihana:). Mutta eihän se feikkituomaritäti tietenkään hyvän päälle mitään ymmärtänyt, vaan vihreä nauha napsahti, vaikka parina oli mikälie rekku. Yhteiskehästäkkin tuli äkkilähtö. Mutta eipä haitannut yhtään: ei me mitään ruusukkeita menty hakemaankaan, vaan kokemusta ja myös siedätystä tämmöiseen koirahulinaan.
"Tuomari" kopeloi kyllä koirat varsin huolella: hyvä, ettei korviakin kaivellut. Hännännipukkaa myöten silitteli ja taputteli ja asetteli Hiskiltäkin sekä taka- että etujalkoja pitkään ja hartaasti ja moneen kertaan. Eihän poitsu tosta tykännyt, vaan oli varsinkin ekalla kerralla kuin seipäänniellyt. Toisella kierroksella jo aavistuksen rennompi-. Vihreää nauhaa ojentaessaan tätsä sanoikin, että "ei se enää toisella kertaa pelännyt niin paljon, on sillä vielä toivoa!" Pöh, sanon minä. Ai kai ne oikeissa näytelmissä ihan tolleen koiria joka puolelta kopeloi? Vai pitääkö tässä nyt ruveta ottamaan kopelointitreenejäkin...

Siinä vuoroamme odotellessa tehtiin Hiskin kanssa vähän kaukoja, minä Hiskin edessä polvillani edelleen. Ja hyvin meni kuten on kotonakin mennyt. Luoksetuloja on hiukan myös treenattu ja varsinkin niitä riivatun stoppeja...

Huomisillaksi pitäisi mennä Kalkkuun antamaan palautetta pelastuskoirien hälyharjoitukseen. Kuinka hullu ihminen oikein voi olla? Siellä menee ainakin neljä tuntia (19 koirakkoa!) ja mun pitää olla koko ajan ulkona, pakkasta luvattu tommoset parikymmentä astetta. Voi hitto, mitä mä olenkaan mennyt lupaamaan !!!!