Viikolla ollaan tehty parit jäljet, toisen teki Katri, pituutta jotain 700-800 metriä, toisen tein itse, pituutta runsas kilsa. Keppejä ja kulmia siellä sun täällä.
Mitäs noista sanoisi: Katrin jäljen pilasin itse ihan täysillä, en kehtaa edes kertoa miten. Oma jälki oli ihan hyvä. Alan pikkuhiljaa oppia, miten ja milloin His reagoi noihin eläinten jälkiin. Se tarkistaa vähän matkaa (utelias?), mutta palaa heti takaisin oikealle jäljelle, ellen lähde perään. Pitäisi vaan osata olla hirveen tarkkana.
Jälki meni mm. metsästä ohrapellolle, jonne tein kulman heti ojan jälkeen, savista maata pitkin. Oli paha paikka Hiskille.
Janalla ja kepeissä ei nyt näyttäisi olevan isompaa ongelmaa. Jälkitreenien painopiste:
- kesto
- alustan muutokset
- muihin jälkiin reagoimisen merkit (ohjaaja)
Torstai-iltana oltiin Katrin ja Roihun kanssa Kaupissa vinttikoiraradalla.
Hiskille juoksupätkä käsivieheen perässä oli kyllä hiukan vaatimaton... Homman vetäjät totesivatkin, että "tälle voisi ottaa konevieheen, vauhti kyllä riittää." Joo-o. His ihmetteli ensin sitä isoa teddyrättiä, vai mikä lie, mutta toisella kertaa nappasi jo kunnolla kiinni - otti miehekkään asennon ja alkoi astua sitä!
Odotellessa His ylimittaisine egoineen ehti kentän reunalla haastaa tuijottamalla miespuoliset kollegansa raivon partaalle ja toljotti naiskoiria silmät ristissä (osalla pyjama päällä, ihme tupsukorvia ja kaikenmaailman ilmestyksiä siellä olikin) ynnä imppasi alaleuka irstaasti täristen nartunpissoja joka mutkasta.
Kotiin päästyä se raiskasi kaikki sohvatyynyt ja siirtyi sitten mun jalkaani...
Tottista Kyötikkälässä perjantaina
Jäävät - takapalkka ekan kerran - toimi yllättävän hyvin. Taidan jatkaa.
Seuraamista vain nameilla, paikka oli paljon parempi.
Noutoja: ensi heittämällä, surkean vino palautus. Sitten hinkattiin sitä loppupäätä (=luja pito+suoraan eteen tulo), ja His alkoi heti vaikuttaa ihan haluttomalta. Saan varmaan tästä nyt uuden ongelman...
Loiva a-este: vino kapulan luovutus tässäkin. Jyrkkää en ottanut.
Hyppyestettä ei kentällä ollut, joten ei sitten sitäkään.
Olin perjantaina tutkimassa piirimestiksen maastoja monta tuntia. Piti ottaa koirille esineruutu, mutta taivas repesi, puhkesi kaamee ukonilma ja oli pakko syöksyä autoon. Hetalle ehdin mielenvirkistykseksi juuri ja juuri ottaa pudotetun esineen tosi vaikeassa maastossa, ylipitkällä radalla ja se meni tosi hienosti. Heta oli ikionnellinen ja kantoi hanskan autoon tosi ylpeenä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti