Heureka!

Hiskin paha tauti, eli seuraamisen koomaantuminen, eteenvilkuilu ja kontaktin tippuminen on mietityttänyt (jopa alitajuisestikin) aikalailla. Otin ja luin uudestaan Jonten viimekesäiset leiriterveiset. Samaan saumaan sattui Koirakuiskaajan pallopakkomielteisen kääpiöpinserin "kuntouttaminen" Livillä ynnä muutamien koiraihmisten aihetta liippaavat blogit (ja päälle päätteeksi vielä Salme Mujusen saalisviettipohdinnat). Nyt alkaa pikkuhiljaa muodostua käsitys siitä, mistä on kyse ja ehkäpä jopa siitä, mitä asialle pitäisi tehdä. Lyhyesti sanottuna uskon, että pohjimmiltaan puhutaan erittäin saalisviettisen koiran "kääntämisestä" laumavietille. Teinkin viime kesänä niitä Jonten kokeiluja, mutta minkä ihmeen takia olen jättänyt ne :((
Niinpä kävin tänä aamuna Hiskin kanssa taas Pirkkahallin kentällä kokeilemassa muutamia juttuja. Ensin kylvin kentän täyteen palloja, kentän laidan täytin kaikenlaisilla härpäkkeillä myös, reunoille vein paikoillemakuumerkit.  Lisäksi jätin Hetan ensin paikallamakuuseen, sitten annoin sille pallon, jonka kanssa se alkoi kivasti ja tyytyväisenä kikkailla kentällä.
Hiskin ilme oli näkemisen arvoinen, kun toin sen kentälle, lisäksi se jähmettyi päästä hännänkärkeen asti. En antanut sille mitään käskyä, mutta tein olemuksestani niin jämäkän kuin pystyin. His hakeutui viereeni ja alkoi tietysti tuijotella palloja ja muuta rekvisiittaa. Seisottiin. Ja seisottiin. Ja seisottiin...Vähitellen His alkoi tarjota kontaktia. Otin kuuluvan sisäänhengityksen jälkeen muutaman askelen, kontakti putosi heti, jolloin käännyin ja palasin takaisin. Taas seisottiin. Tätä tehtiin puolisen tuntia. En huomautellut, enkä kehunut, en ylimalkaan sanonut sanaakaan koko aikana, mutta koitin olla tyytymättömän oloinen aina vilkaisun ilmaantuessa.
Tuli karmean kuumakin, mutta jatkoin sitkeästi edestakaista sahaamista. Kerta kerralta Hiskin ote parani: ja lopulta sain seurautettua sen upeasti ilman yhtäkään vilkaisua sen ison pallon ja muiden kentän reunan ihanuuksien ohi semmoset reilut 70 askelta. Sittenpä repäisimme pelihousumme riemusta! Palkka tuli taskustani: eli repimislelut, palloihin en antanut koskea edelleenkään eikä His enää niistä ollut edes kiinnostunut.
Nyt on ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että olen perimmäisten ongelmien äärellä ja ratkaisu (ehkä) on näköpiirissä, tosin kaukana vasta, toistoja varmaan tarvitaan kyllä triljoona.
Eli: Hiski osaa seurata ja tietää, mitä sen pitäisi tehdä, mutta saalisvietin vallassa - kun saalisärsyke ilmantuu kentälle tai jopa kun sillä on päässään mielikuva, että saalis ON jossain siellä - ollessaan se ei voi itselleen mitään. Tilannetta pahensi selvästi eteenvientiesineen mukaantulo kuvioihin. His pitää siis saada luopumaan saaliin ajatuksesta ja siirtymään laumavietille.
"Alkuun" palaaminen (tiheä palkkaus, motsku näkyvissä) vain pahentaisi seuraamisen levottomuutta ja kasvattaisi saaliin merkitystä. Nyt pitää vaatia, pakottaa luopumaan saaliista  eikä koiraa saa "sääliä". Ei minkäänlaista lirkuttelua, houkutteluja eikä hyvittelyä välillä. Koira tarjoaa, ja jos ei kelpaa, otetaan uusiksi. Käskyjä ei oikeastaan tarvita, koska perusidea on, että kentällä seurataan ohjaajaa - koko ajan. Tässä on se etu myös, ettei käytöstään tarvitse kisoissa muuttaa, vaan olemus ja systeemit ovat aina samanlaisia, olipa kisa tai treenit. Ja jos homma alkaa tosissaan pelittää, se ratkaisee myös siirtymien ongelmat ja vähentää kaikenlaista säätämistä ja supattelua kentällä, myös kisoissa.
Kun ongelmana ovat esimerkiksi pallot, niitä ei karteta, vaan niistä opetetaan päästämään irti, mennään suoraan ongelmaa "päin" ja otetaan se haltuun.
Saalispalkka tulee vasta ihan lopuksi ja se on aina yhteinen leikki kahdella lelulla.
En siis käytä mitään pakotetta, en suullista enkä fyysistä, vaan pelkästään omaa kroppaani ja hengitystä.
Jonten mukaan koiran "masentumista" ei tässä tilanteessa saa pelätä, olin senkin ihan unohtanut.
Itse asiassa samantapainen palkkaamattomuus/tehokuurihomma käytiin läpi Hiskin telineopetuksessa. Sehän näytti aluksi ihan toivottomalta: pelkkää kyttäämistä ja vaanimista, edes istuminen telineen eteen ei onnistunut. Aika hyvin tuo nykyään sujuu eikä Hiskille ole tuosta mitään traumaa jäänyt.
Se miksi tilanne pahenee paikallamakuun jälkeen, vaatii vielä vähän lisäpohdintaa...Mutta laumavietin pysyminen yllä kentällä koko suorituksen ajan olisi lääke tuohonkin.
Juu, eikä nyt enää tarvitse muuta kuin todistaa tä hypoteesi oikeaksi ;).