Jälki
Keskiviikkoaamuna poljin Hiskille jäljen Bauhausin taakse, kun oli asioita ko putiikkiin ynnä pariin muuhunkin paikkaan siinä vieressä. Ihan kohtuullisesti saa huomiota, kun pukeutuu viidakkoasuun parkkiksella. Samalla huomasin, että auton oikea takapyörä oli aika lussu. Kiva.
Jälkihaasteet senkun kasvavat: tallasin alkuun jäljen niin, että meno- ja paluujäljet kulkivat 5-10 metrin päässä toisistaan ja niiden välissä meni samansuuntaisesti polku. Alue on puolittaista kaatopaikkaa, kaikenmaailman romua siellä täällä ja talojen kompostit ynnä puutarhajäte ovat vyöryneet sinne joutomaan puolelle. Joka pihasta johtaa polku metsikköön ja koirankusettajaa riittää. Eli harhaa ja hajua piisasi taatusti taas. Mittaa en saanut aikaan 500 metriä enempää. Neljä keppiä. Tasan kahden tunnin vanhennus.
Jälki nousi taas (vapaalla nostatuksella) hienosti oikeen suuntaan (oikealle), jihuu! Nyt siis jo viidennen kerran peräkkäin. His jäljesti aivan erinomaisesti. Muistin aika hyvin, mistä olin mennyt, koska ei oltu missään varsinaisessa metsässä, vaan taajamapusikossa, ja pistin mieleeni maamerkeiksi mm. maastoon heitetyt tietokoneen näytöt, akut ja muovikanisterit. Kaksi ensimmäistä keppiä jäi, toisen niistä löysin itse lehtien alle hautautuneena ja näytin Hiskille, jonka ilme sanoi: oho, mistä sä ton kaivoit? Kaksi seuraavaa Hiski nosti itse.
Olin äärettömän tyytyväinen Hiskin jäljestykseen, vaikka ne kaksi keppiä jäivätkin. En nyt välitä kepeistä, nousee, mitä nousee. Hiippari ei ole koskaan ajanut näin vaikeita jälkiä ja uskon, että se keskitttyy nyt niin kovasti siihen oikean jäljen löytymiseen, että kepit jäävät vähän toiseksi. Kaikkea ei voi saada kerralla. En usko, että Hiskin keppimotivaatiossa on vikaa tai että keppien koolla, määrällä tai puulajilla olisi vaikutusta.
Näin jatketaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti