Paukut: pöh. Haukkumalla löytyy

Koirienkin vuosi vaihtui - ihan hyvin.
Täällä on paukkunut jo monta päivää ja olin kyllä katsellut, ettei hra Hiskonen pahemmin jyskeestä häiriintynyt. Varmuuden vuoksi kuitenkin tein kaikki "päämajan" suosittelemat toimenpiteet: verhot kiinni, aikainen ulkoilutus, telkkari täysillä. Ja olin itse kotona koko illan tarkkailemassa tilannetta. Joka puolella tykitettiin taas ihan riittävän täysillä.
Hetan puolesta uusi vuosi ei aiheuta mitään toimenpiteitä: se ei ole ikinä korvaansa lopsauttanut paukuttamisille. Hiskikään ei koko iltana oikeastaan reagoinut erityisemmin: muutaman kerran oli vähän hämmästyneen näköinen, kun ihan nurkalla tussahti. Siinä kymmenen maissa nuorukainen tuli ilmoittamaan, että "nyt tarttis alkaa päästä iltapisulle ja -kakille."
Mentiin ihan tavallista reittiä: räiskettä, sihinää ja ryskettä kuului niin takaa, edestä kuin sivuiltakin, mutta Hiski ei ollut moinaankaan. Tavalliseen tapaansa se säikkyi ja kyttäili ohi ajavia autoja, mutta paukuttelua se ei tuntunut juuri huomaavankaan. Ihme epeli.
Uudenvuodenpäivänä halusin päästä koirien kanssa kunnon metsälenkille, kun aurinkokin näyttäytyi. Ajeltiin Lahdekselle, vähän eri paikkaan kuin tavallisesti (aluetta nakerretaan koko ajan, metsäalue pienenee ja pienenee :(). Päästin koirat vapaaksi, mutta jätin nahkaremmit valjaisiin kiinni. Aika pian Heta lähti vetämään jonkun elukan jälkeä ja kohta Hiskikin hoksasi saman kiihdyttävän hajun ja hävisi. Odotin pari minuuttia ja huutelin. Hiski singahti sukkana takaisin (hyvä!), mutta Hetan ajohaukku alkoi kuulua kauempaa ja kauempaa. Ajattelin, että menköön, tulee muutaman minuutin päästä takaisin kuten ennenkin. Mutta eipä tullut 10 minuutin päästäkään, mistä jo arvasin, että remmi on jäänyt kiinni: kerran aikaisemmin kävi samoin. Eikun etsimään Hiskin kanssa. Kerran olin kuulevinani vinkumista ja iski aika ikävä fiilis, kun tultiin semmoseeen kosteikkopaikkaan, jossa oli leveitä ojia ynnä pikku lampia, joihin kiiihkoissaan ajava koira olisi voinut pudota. Sitten keksin huutaa: "Heta, hauku!" Ja hetimiten reipas hoffinhaukku kajahti kuusikon keskeltä aika läheltä kosteikkoa.
Pari kertaa pyysin lisää haukkua ja Heta ilmoittautui kuuluvasti. Silleen löydettiin Hiskin kanssa paikalle. Olisi Hiskikin ehkä Hetan lopulta löytänyt, mutta se olisi voinut juoksuttaa mua vaikka kuinka paljon. Taidan opettaa Hiskinkin haukkumaan käskystä, vaikka siitä rullakoira haussa tuleekin.
Heta makasi tyynesti ison kuusen alla: remmi oli kiertynyt pienen näreen ympärille. Olin ihan liikuttunut jälleennäkemisestä, mutta Heta oli sen näköinen, että "missä helkutissa sitä oikein viivyttiin, mulla on tässä ajo kesken." Ja se ryökäle löi heti nokkansa maahan ja meinasi lähteä uudestaan jäljittämään sitä otusta - mikä sitten lieneekin ollut. Ei ainakaan jänis, niistä Heta ei enää välitä. Joku eksoottisempi tyyppi oli kyseessä, sen verran tohkeissaan molemmat koirat oli.
Että semmonen vuoden 2009 aloitus koirilla.