ainakin tarpeeksi häiriöitä

Keskiviikkona suunnitelman mukaisesti jälkitreeniä, pellolle. Päätin olla höveli ja polkaista Hetallekin ikioman, noin kuukauden tauon jälkeen.
Lempäälässä siis golfkentälle valmistelin Hiskille kaikkien taiteen sääntöjen mukaisesti 395 metriä pitkä jäljen kuudella kulmalla varustettuna, runsasta mutkaa myös. Kaksi välipurkkia+kepit. Kova tuuli. Hetalle samaa pituusluokkaa, neljä keppiä.
Vajaan kahden tunnin kuluttua palasin rikospaikalle ja, kas, siellä tätönen käyskenteli flättinsä kanssa samoissa maisemissa. Flätti näytti syövän ahneesti Hiskille asennettuja naturalmenuja. Väkinäisesti hymyillen menin puhuttamaan ja yritin kysellä vähän, missä päin olivat kulkeneet. Siellä sun täällä. Kun kävi ilmi, että kyseessä oli pellon omistajan vaimo, en viittiny kauheen hapanta naamaa näyttää…
Olin vähän kahden vaiheilla, ajanko jälkiä ollenkaan, mutta sitten muistin, että siellähän on kolme purkkia, jotka on joka tapauksessa haettava pois. Joten eikun Hiskille valjaat päälle. En vienyt sitä ihan alkuun, koska täti näytti kulkenee justiin sielläpäin. Koiransa oli varmasti juossut joka puolella, mutta siitä nyt viis. Jostain vajaan 100 metrin kohdalta käveltiin jäljelle päin ja aluksi Hiski oli kyllä vähän, että ”haloo, mikäs juttu tää on”. Pysyin pienessä liikkeessä ja annoin sen pähkäillä ja pyöriä aikansa, kunnes äkkäsi jäljen ja siinä olikin sitten aika pian eka keppi ja purkki, joista Hishis tuntui saavan kivasti uskonvahvistusta ja lähti menemään päättäväisesti eteenpäin. Selvästi sillä oli välillä vaikeuksia koiran jälkien takia (kova tuulikin oli varmasti haihduttanut hajuja paljon). Viimeiset sata metriä meni ihan kunnialla, toista keppiä ei tosin meinannut hoksata. Ihan lopussa jälki meni vielä multakasojen yli, siellä ei mitään ongelmia. Loppukepin nosti ihan hienosti ja sai leikkiä sillä.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kokemus: alkusählingin jälkeen Hiski piti pintansa. Gepsiltä näkyi, että se oli loppujen lopuksi ollut hämmästyttävän hyvin jäljellä pyörimisestä huolimatta. Kaksi kulmaa se tosin oli oikaissut: siinäkin voi tuulella olla paljon osuutta.
Oli tosi hyvä, että ehdin nähdä ihmisen ja koiran kulkevan siellä, muuten olisin varmaan ihmetellyt Hiskin käytöstä. Nyt sosasin seurata silmä kovana sen reaktioita. Opettavaista molemmille.

Sitten Heta. Voi, voi. Alku meni oikein hyvin, ensimmäinen kulma samoin, joskin piti käydä moneen kertaan varmistamassa joka suunnasta liinanmitan verran, ettei se vaan sittenkin mennyt tuonne, tai tuonne, tai tuonne tai ehkä sittenkin tonne… Ekalle kepille asti sujui ihan mukavasti, mutta sen jälkeen tuli totaalinen hukka. En osaa sanoa, oliko sillä kohtaa sitten tädin tai koiran jälkiä, mutta niin vain kävi kuin Hetalle voi käydä, kun se hukkaa jäljen: nokka nousee korkealle, alkaa kauhea läähätys ja määrätön höseltäminen sinne sun tänne.
Tässä on ihan selvä ero Hiskiin: kun Hiski hukkaa jäljen, se etsii sitä MAASTA, kun Heta hukkaa, se hakee apua taivaalta. Lopetin ajon siihen ja vein koiran autoon. Heta-raukalle tarttis nyt tehdä yksi pomminvarma, helppo jälki, että sen itseluottamus vähän palautuisi.
Lempäälässä, takapihalla, otin vielä Hiskin kanssa namitottista. Ei siis yhtään lelustelua,eikä leikkimistä, ei alussa , välissä eikä lopussa. Vain lihapullia nassuun. Olipa mukavan rauhallista: seuraamispaikkakin mainio. Vähän imutusta myös. Liikkeestä istuminen sujui, samoin maahanmeno, seisominen ei vielä onnistu ilman apua. Luoksetulokin eteen namilla, parempi kuin lelulla. Ei otettu kapulaakaan, ei siis tehty mitään kiihdyttävää.