https://www.youtube.com/watch?v=r5SKR8DyZLU&feature=youtu.be Vilpertti noutaa
https://www.youtube.com/watch?v=UMNqqICZiTQ&feature=youtu.be Vilpertti pitää
https://www.youtube.com/watch?v=rEWv8IcfFgc&feature=youtu.be Vilpertti seuraa
https://www.youtube.com/watch?v=vK6gYInVZdc&feature=youtu.be Vilpertti kaukoilee
perjantai 25. maaliskuuta 2016
maanantai 7. maaliskuuta 2016
Kivaahan meillä on
Ettei nyt jäisi sellaista kuvaa, että meidän elämä on pelkkää ongelmaa ja vinkumissiedätystä, niin korostettakoon, että pääasiassa meno Vilin kanssa on rattoisaa ja helppoa. Se on kotioloissa huomaamaton ja rauhallinen ja iloinen: nytkin vaikka on tehty pelkkää remmilenkkiä toista viikkoa. Se tunkee viereen sohvalle ja päänsä syliin ja makaa aina jalan päällä (nytkin), kun olen koneella. Ja antaa veivata itsensä vaikka minkälaisiin asentoihin. Hiski saa hepulin jo, jos sitä tarttuu tassusta...
Vili odottaa ulosmenoa kiltisti ja hiljaa ja tuokakuppia käsketyssä asennossa vaikka kuinka kauan.
Se on innokas tekemään kaikkea, olipa kyse sitten tottiksesta, tokosta, hausta, jäljestä
tai esineistä. Motivointiongelmia ei tunneta: vire nousee ihan virittämättä pelkästä tekemisen ajatuksesta. Pehmeydestään huolimatta se ei ole mikään alleenpissaaja, vaikka korotan ääntäni. Vilillehän ei juuri tarvitsekaan, mutta Hiski vaatii joskus vähän volyyminnostoa.
Ja kun Vili keskittyy ja tietää, mitä tehdään ja miten, se on ihan hipihiljaa, vaikka on fiiliksissä. Odotan kieli pitkällä, että noi helkutin lumet häväisivät ja päästäisiin maastoon.
Eilisiltana kävimme Levekin ulkokentällä ja autolla Vilistä lähti ääntä kuin pienestä hinaajasta. Kentällä irtosi enää pari tuskin havaittavaa piipahdusta ja Vili oli oikein superhessu. Otettiin ampumista ja henkilöryhmääkin.
Hiskikin pääsi vähän höntsäilemään ja jallitin sitä eteenmenojen kanssa oikein urakalla, hähää.
Lisää gurujen ääniviisauksia: "Kaikki pitää vinkuvalle koiralle opettaa tosi hyvin ja tarkasti, että se varmasti tietää, mitä sinä haluat sen tekevän. Ja itse ei saa hermostua missään tilanteessa." Tämän olen huomannut itsekin, mutta oli hyvä kuulla vahvistus. Suurpiirteiselle, kohtuullisen kärsimättömälle ohjaajallehan tää on helppoa kuin heinänteko :) Pitää nyt vaan yrittää kasvaa ihmisenä ja ohjaajana.
Vili odottaa ulosmenoa kiltisti ja hiljaa ja tuokakuppia käsketyssä asennossa vaikka kuinka kauan.
Se on innokas tekemään kaikkea, olipa kyse sitten tottiksesta, tokosta, hausta, jäljestä
tai esineistä. Motivointiongelmia ei tunneta: vire nousee ihan virittämättä pelkästä tekemisen ajatuksesta. Pehmeydestään huolimatta se ei ole mikään alleenpissaaja, vaikka korotan ääntäni. Vilillehän ei juuri tarvitsekaan, mutta Hiski vaatii joskus vähän volyyminnostoa.
Ja kun Vili keskittyy ja tietää, mitä tehdään ja miten, se on ihan hipihiljaa, vaikka on fiiliksissä. Odotan kieli pitkällä, että noi helkutin lumet häväisivät ja päästäisiin maastoon.
Eilisiltana kävimme Levekin ulkokentällä ja autolla Vilistä lähti ääntä kuin pienestä hinaajasta. Kentällä irtosi enää pari tuskin havaittavaa piipahdusta ja Vili oli oikein superhessu. Otettiin ampumista ja henkilöryhmääkin.
Hiskikin pääsi vähän höntsäilemään ja jallitin sitä eteenmenojen kanssa oikein urakalla, hähää.
Lisää gurujen ääniviisauksia: "Kaikki pitää vinkuvalle koiralle opettaa tosi hyvin ja tarkasti, että se varmasti tietää, mitä sinä haluat sen tekevän. Ja itse ei saa hermostua missään tilanteessa." Tämän olen huomannut itsekin, mutta oli hyvä kuulla vahvistus. Suurpiirteiselle, kohtuullisen kärsimättömälle ohjaajallehan tää on helppoa kuin heinänteko :) Pitää nyt vaan yrittää kasvaa ihmisenä ja ohjaajana.
sunnuntai 6. maaliskuuta 2016
Äänestäajattelua edelleen
Kävin tokon karsintakokeita katselamassa Tamskin uudella hallilla. Halli oli hieno ja hitto, miten taitavia koiria!
Itse sain taas uutta ajateltavaa ääntelyhommeleista. Puhuin aika monenkin "gurun" kanssa ja mieleeni jäi erityisesti tämä lause (en edes muista, kenen): "Vinkumisesta on paljon hankalampi päästä eroon kuin haukkumisesta, koska koira ei välttämättä ollenkaan tiedosta vinkumistaan". Bingo!
Olen tykönäni nimittäin jo vähän aikaa ollut sitä mieltä, ettei Vili tajua vinkuvansa. Siksi siihen on niin vaikea vaikuttaa. Mistä syystä koira, joka on hirveän nöyrä ja tottelevainen ja uskoo kaiken ensimmäisestä huomautuksesta, jatkaa vinkumista, vaikka sitä paheksuttaisiin tuhat kertaa? Esimerkiksi kun Vilille sanottiin, ettei tassusidettä saa repiä, se ei sitten enää tehnyt niin, ei kertaakaan. Vinkuminen taas: se ei edes ymmärrä vinkuvansa.
Mistä taas tullaan siihen, ettei vinkumiseen voi vaikuttaa millään muulla tavalla kuin saamalla koiran mielentila sellaiseksi, ettei sen "tarvitse" vinkua. Ja tässä se on se jutun suola.
Miten tähän päästään, onkin sitten toinen juttu.
Ne namijipot, mitä olen Vilin kanssa tehnyt, eivät toimi mitenkään suoraviivaisesti. Joskus näyttävät vörkkivän, joskus eivät. Silloin kun Vili on kovassa vireessä, ne eivät toimi ollenkaan, vaan pikemminkin turhauttavat ja tuottavat ääntä. Treenihallilla/kentällä mikään selänkääntäminen ei myöskään kovin hyvin toimi, jos virettä on liikaa, silloin Vili vain ulisee lisää. Toistaiseksi parhaaksi tavaksi on osoittautunut se, että Vili saa purkaa itseään leluun treenien alussa: sen jälkeen se pystyy rauhoittumaan ja olemaan hiljaa.
Toisaalta "alkurauhoittumista" (=ei tehdä mitään) on ehkä testattu aivan liian häiriöisissä paikoissa, eli ihan vierssä toiset koirat juoksevat ja haukkuvat, lelut lentelevät nokan edestä. Rauhoitu siinä sitten. Niinpä rauhoittumista tehdään nyt ulkosalla suht leppoisissa paikoissa, mielentilaa oppien
Sen sijaan lenkeillä ja autosta lähdettäessä olen soveltanut selänkääntötekniikkaa. Autolta ei ole nyt kertaakaan irtauduttu metsään, kaupungille tms ennenkuin Vili rauhoittuu, lakkaa tempomasta ja hiljenee, tulee viereen ja ottaa kontaktin. Olen ottanut aikaa ja pisimmillään seisoin auton vieressä 18 minuuttia, minkä ajan Vili vinkui taukoamatta. Nyt aikaa menee enää noin puolet tuosta. Lenkeillä pysähdellään, jolloin vinkuminen yleensä alkaa heti. Matkaa ei jatketa, ennnenkuin möly taukoaa ja kontakti on otettu.
Olen myös lenkittänyt Vilin aina ilman Hiskiä, muuten hommasta ei tule mitään. On ollut suhteellisen rasittavaa lenkittää ja ulkoiluttaa koirat erikseen ja jumpata tätä pysähtely/selänkääntämistemppuilua, mutta tätä jatketaaan kyllä, vaikka henki menisi.
Tämä on muuten todella mielenkiintoista! Tänään sain Vilin hakuradan keskilinjalle ihan hiljaisena poikana, jee!. Autolta tulo kesti kyllä melko kauan...
Treenihalleilusta pidetään nyt taukoa.
Itse sain taas uutta ajateltavaa ääntelyhommeleista. Puhuin aika monenkin "gurun" kanssa ja mieleeni jäi erityisesti tämä lause (en edes muista, kenen): "Vinkumisesta on paljon hankalampi päästä eroon kuin haukkumisesta, koska koira ei välttämättä ollenkaan tiedosta vinkumistaan". Bingo!
Olen tykönäni nimittäin jo vähän aikaa ollut sitä mieltä, ettei Vili tajua vinkuvansa. Siksi siihen on niin vaikea vaikuttaa. Mistä syystä koira, joka on hirveän nöyrä ja tottelevainen ja uskoo kaiken ensimmäisestä huomautuksesta, jatkaa vinkumista, vaikka sitä paheksuttaisiin tuhat kertaa? Esimerkiksi kun Vilille sanottiin, ettei tassusidettä saa repiä, se ei sitten enää tehnyt niin, ei kertaakaan. Vinkuminen taas: se ei edes ymmärrä vinkuvansa.
Mistä taas tullaan siihen, ettei vinkumiseen voi vaikuttaa millään muulla tavalla kuin saamalla koiran mielentila sellaiseksi, ettei sen "tarvitse" vinkua. Ja tässä se on se jutun suola.
Miten tähän päästään, onkin sitten toinen juttu.
Ne namijipot, mitä olen Vilin kanssa tehnyt, eivät toimi mitenkään suoraviivaisesti. Joskus näyttävät vörkkivän, joskus eivät. Silloin kun Vili on kovassa vireessä, ne eivät toimi ollenkaan, vaan pikemminkin turhauttavat ja tuottavat ääntä. Treenihallilla/kentällä mikään selänkääntäminen ei myöskään kovin hyvin toimi, jos virettä on liikaa, silloin Vili vain ulisee lisää. Toistaiseksi parhaaksi tavaksi on osoittautunut se, että Vili saa purkaa itseään leluun treenien alussa: sen jälkeen se pystyy rauhoittumaan ja olemaan hiljaa.
Toisaalta "alkurauhoittumista" (=ei tehdä mitään) on ehkä testattu aivan liian häiriöisissä paikoissa, eli ihan vierssä toiset koirat juoksevat ja haukkuvat, lelut lentelevät nokan edestä. Rauhoitu siinä sitten. Niinpä rauhoittumista tehdään nyt ulkosalla suht leppoisissa paikoissa, mielentilaa oppien
Sen sijaan lenkeillä ja autosta lähdettäessä olen soveltanut selänkääntötekniikkaa. Autolta ei ole nyt kertaakaan irtauduttu metsään, kaupungille tms ennenkuin Vili rauhoittuu, lakkaa tempomasta ja hiljenee, tulee viereen ja ottaa kontaktin. Olen ottanut aikaa ja pisimmillään seisoin auton vieressä 18 minuuttia, minkä ajan Vili vinkui taukoamatta. Nyt aikaa menee enää noin puolet tuosta. Lenkeillä pysähdellään, jolloin vinkuminen yleensä alkaa heti. Matkaa ei jatketa, ennnenkuin möly taukoaa ja kontakti on otettu.
Olen myös lenkittänyt Vilin aina ilman Hiskiä, muuten hommasta ei tule mitään. On ollut suhteellisen rasittavaa lenkittää ja ulkoiluttaa koirat erikseen ja jumpata tätä pysähtely/selänkääntämistemppuilua, mutta tätä jatketaaan kyllä, vaikka henki menisi.
Tämä on muuten todella mielenkiintoista! Tänään sain Vilin hakuradan keskilinjalle ihan hiljaisena poikana, jee!. Autolta tulo kesti kyllä melko kauan...
Treenihalleilusta pidetään nyt taukoa.
lauantai 27. helmikuuta 2016
Odotus palkittiin
Donitsitarinalla oli onnellinen loppu. Tai miten sen nyt ottaa. Mutta siis Vilin kannalta.
Tukkasomisteen nielemistä seuraavana yönä heräsi neljältä kakomisääniin. Laitoin valot ja lähdin tokkuraisena katsomaan, mistä oksennuskasa löytyisi. Etsin ja etsin, vaan en löytänyt. Päättelin, ettei kakominen tuottanut tulosta, koska vielä aamullakaan ei missään näkynyt mitään.
Seuraavana päivänä tapasin Katin tottistreenien merkeissä ja hän kertoi, miten tuttavansa sakemanni oli jouduttu leikkaamaan, kun se oli syönyt tukkadonitsin, joka ei sitten suostunut poistumaan.
Alkoi hirveästi hirvittää ja niinpä annostelin Vilille tuhdit tujaukset parafiiniöljyä, jotta esine tulisi toisesta päästä liukkaasti ulos.
Illalla tuli vieraita. Istuivat ruokahuoneen sohvalle pöydän ääreen ja yksi nousi samantien aika nopeasti - housuntakamukseensa oli litistynyt yrjöinen donitsi, jonka Vili oli köynyt yökkäämässä tyynyjen taakse.
Asiaan kuuluu, että Vilkin suolikin alkoi sitten toimia yömyöhällä melko vilkkaasti
Tukkasomisteen nielemistä seuraavana yönä heräsi neljältä kakomisääniin. Laitoin valot ja lähdin tokkuraisena katsomaan, mistä oksennuskasa löytyisi. Etsin ja etsin, vaan en löytänyt. Päättelin, ettei kakominen tuottanut tulosta, koska vielä aamullakaan ei missään näkynyt mitään.
Seuraavana päivänä tapasin Katin tottistreenien merkeissä ja hän kertoi, miten tuttavansa sakemanni oli jouduttu leikkaamaan, kun se oli syönyt tukkadonitsin, joka ei sitten suostunut poistumaan.
Alkoi hirveästi hirvittää ja niinpä annostelin Vilille tuhdit tujaukset parafiiniöljyä, jotta esine tulisi toisesta päästä liukkaasti ulos.
Illalla tuli vieraita. Istuivat ruokahuoneen sohvalle pöydän ääreen ja yksi nousi samantien aika nopeasti - housuntakamukseensa oli litistynyt yrjöinen donitsi, jonka Vili oli köynyt yökkäämässä tyynyjen taakse.
Asiaan kuuluu, että Vilkin suolikin alkoi sitten toimia yömyöhällä melko vilkkaasti
torstai 25. helmikuuta 2016
Esine-etsintää. Sitä odotellessa
Tänä aamuna tapahtui se, mitä olen hiukan jo ounastellutkin tulevaksi: Vili nielaisi kiihkoissaan esineruutuesineen.
Tein koirille tuonne takapihalle ruutusuikaleen (kun teloin polveni kaivaessani autoa lumihangesta ja lenkittely on vähän vaivalloista) ja vein Vilille valmiiksi kolme esinettä ihan sen perälle. Se ei meinannut pysyä nahoissaan, mutta sain lopulta hiljaisen lähetyksen (jee!) ja Vili tuli salamana esineen takaisin esineen - suuren, kankaisen tukkadonitsin - kanssa.
Mälväsi esinettä ihan sikana. Käskin pitää, mutta mälväys senkun jatkui ja siinä samassa koko komeus hävisikin jo kitusiin. Jäi vain hölmityneenä toljottava koira. Täh? Missä esine? Ja ennenkaikkea: missä mun palkka? Ilme oli liiankin tuttu Hetan ajoilta: hoffineidolla oli tapana klunksautella esineruutuesineitä kurkkuunsa silloin tällöin.
Ajattelin, että olisi parasta saada puklautettua hiussomiste samantien ulos (ei kyllä ole aikomus käyttää sitä). Kotona on aina 3-prosenttista vetyperoksidia näitten tilnateitten varalta. Annoin Vilille sitä reilusti ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin vähän lisää. Ei mitään. Puolen tunnin päästä annoin uuden tuhdin annoksen. Ei mitään. Eli eipä ole poikaa kovin helppo saada yrjöämään.
Sinne jäi ja nyt odotellaan nyt, milloin koriste putkahtaa toisesta päästä. Hetahan söi joskus kokonaiset sukkahousutkin ja kerran verkkokassin. Molemmat tulivat ulos ns luonnollista tietä. Kerran se oksensi ison kuusenkävyn kahden vuorokauden kuluttua sen nauttimisesta.
Ah, näitä ihania muistoja.
Ja nyt on näköjään Vililtä taas kynnestäkin pala poissa, veri vaan roiskuu. Se tekee pihassa noita hirvetä spurtteja ja jarrutuksia Hiskin peräss. Kynnet ei sitä kestä. Tämmönen päivä.
Tein koirille tuonne takapihalle ruutusuikaleen (kun teloin polveni kaivaessani autoa lumihangesta ja lenkittely on vähän vaivalloista) ja vein Vilille valmiiksi kolme esinettä ihan sen perälle. Se ei meinannut pysyä nahoissaan, mutta sain lopulta hiljaisen lähetyksen (jee!) ja Vili tuli salamana esineen takaisin esineen - suuren, kankaisen tukkadonitsin - kanssa.
Mälväsi esinettä ihan sikana. Käskin pitää, mutta mälväys senkun jatkui ja siinä samassa koko komeus hävisikin jo kitusiin. Jäi vain hölmityneenä toljottava koira. Täh? Missä esine? Ja ennenkaikkea: missä mun palkka? Ilme oli liiankin tuttu Hetan ajoilta: hoffineidolla oli tapana klunksautella esineruutuesineitä kurkkuunsa silloin tällöin.
Ajattelin, että olisi parasta saada puklautettua hiussomiste samantien ulos (ei kyllä ole aikomus käyttää sitä). Kotona on aina 3-prosenttista vetyperoksidia näitten tilnateitten varalta. Annoin Vilille sitä reilusti ja sitten odoteltiin. Ja odoteltiin vähän lisää. Ei mitään. Puolen tunnin päästä annoin uuden tuhdin annoksen. Ei mitään. Eli eipä ole poikaa kovin helppo saada yrjöämään.
Sinne jäi ja nyt odotellaan nyt, milloin koriste putkahtaa toisesta päästä. Hetahan söi joskus kokonaiset sukkahousutkin ja kerran verkkokassin. Molemmat tulivat ulos ns luonnollista tietä. Kerran se oksensi ison kuusenkävyn kahden vuorokauden kuluttua sen nauttimisesta.
Ah, näitä ihania muistoja.
Ja nyt on näköjään Vililtä taas kynnestäkin pala poissa, veri vaan roiskuu. Se tekee pihassa noita hirvetä spurtteja ja jarrutuksia Hiskin peräss. Kynnet ei sitä kestä. Tämmönen päivä.
tiistai 23. helmikuuta 2016
Äänittelyä, osa 4
Äänikokeilut jatkuvat ja ovat enimmäkseen onnistuneet.
Vuhuu-hallilla olikin häiriöitä enemmän kuin laki sallii: kaksi räkyttävää koiraa, pari säntäilevää pentua. Muun muassa.
Vili oli täpäkkä. Pari ihan vaatimatonta uikahdusta, muuten hieno. Kouluttajakin kehui, että oli tosi tasapainoisen näköistä seuraamista. Ja kaikki muukin meni tuubiin.
Ihan perusasennosta lähdettiin ja vähän lelulla leikkimistä alkuun. Siitä kaukoja (!!!) takapalkalla monen metrin päästä (!!!) . Sain kivoja vinkkejä tähän.
Liikkeestä pysähtymisiä, ja edestä sivulle siirtymiä (äänettä!!!).
Etukäteislenkillä kyllä pysähdeltiin ja käänneltiin selkää ahkerasti, kun maltamaton miäs vaati vinkumalla vauhtia masiinaan.
SDP:lläkin kivat treenit vieraassa ryhmässä, oli kouluttajakin. Annoin Vilin aluksi vähän rallatella, useita rauhoittumistaukoja myöhemmin. Takapalkka toimi täälläkin: jumittaa/hidastaa kyllä aikalailla, mutta siitä nyt viis. Kaukoja tehdään joka tapauksessa ainakin nyt näin.
Tiukkaa teki semmoinen treeni, jossa seurautettiin koirakot ympyrästä askel kerrallaan kohti keskustaa, eli toinen koira oli aina lähempänä ja lähempänä. Ihan pakko oli haistaa pikkasen sitä valkoista ihanaa tyyppiä... Uusinnoilla tämäkin alkoi sujua.
Ja piipahduksia oli tosi vähän! Tehtiin jopa kohtuupitkä seuraamispätkä, jossa oli aika monta käännöstä. Ja hyppy - ilman vingahdusta, namipalkka ensin eteen, lupa ottaa ja käsky. Jopa edestä sivulle siirtymiset teki hiljaa.
Ja nyt oli pikkasen liikkurihuuteluakin. Paikallamakuu häröilevän lajitoverin vieressä meni hyvin. Miten nämä häiriköt aina sattuvatkin Vilin viereen :) Eipähän tule sitten joskus kokeessa yllätyksenä, jos joku lähtee vierestä litomaan.
Wuffin halli näyttää jostain syystä olevan hankalin paikka mitä äänenkäyttöön tulee. En tiedä, olisiko Vili oppinut jo siellä jotenkin vähän väärän mielentilan. Tai minä... Nytkin ääntelyä oli alkuun- tosin ei niin pahasti kuin edelliskerralla. Piippaminen vähenee selvästi sen jälkeen, kun pääsee tekemään ja sen jälkeen purkamaan isteään. Myöhemmässä vaiheessa hommat onnstuvat enimmäkseen ihan hiljaa.
Sunnuntaina oli hakutreeni, jossa Vili teki taas piilonkiertoja, vain viimeisellä ilmaisu. Pätevä poika: ja mikä hauskinta, keskilinjalla alkaa olla jopa jonkinasteista hallintaa.
Vuhuu-hallilla olikin häiriöitä enemmän kuin laki sallii: kaksi räkyttävää koiraa, pari säntäilevää pentua. Muun muassa.
Vili oli täpäkkä. Pari ihan vaatimatonta uikahdusta, muuten hieno. Kouluttajakin kehui, että oli tosi tasapainoisen näköistä seuraamista. Ja kaikki muukin meni tuubiin.
Ihan perusasennosta lähdettiin ja vähän lelulla leikkimistä alkuun. Siitä kaukoja (!!!) takapalkalla monen metrin päästä (!!!) . Sain kivoja vinkkejä tähän.
Liikkeestä pysähtymisiä, ja edestä sivulle siirtymiä (äänettä!!!).
Etukäteislenkillä kyllä pysähdeltiin ja käänneltiin selkää ahkerasti, kun maltamaton miäs vaati vinkumalla vauhtia masiinaan.
SDP:lläkin kivat treenit vieraassa ryhmässä, oli kouluttajakin. Annoin Vilin aluksi vähän rallatella, useita rauhoittumistaukoja myöhemmin. Takapalkka toimi täälläkin: jumittaa/hidastaa kyllä aikalailla, mutta siitä nyt viis. Kaukoja tehdään joka tapauksessa ainakin nyt näin.
Tiukkaa teki semmoinen treeni, jossa seurautettiin koirakot ympyrästä askel kerrallaan kohti keskustaa, eli toinen koira oli aina lähempänä ja lähempänä. Ihan pakko oli haistaa pikkasen sitä valkoista ihanaa tyyppiä... Uusinnoilla tämäkin alkoi sujua.
Ja piipahduksia oli tosi vähän! Tehtiin jopa kohtuupitkä seuraamispätkä, jossa oli aika monta käännöstä. Ja hyppy - ilman vingahdusta, namipalkka ensin eteen, lupa ottaa ja käsky. Jopa edestä sivulle siirtymiset teki hiljaa.
Ja nyt oli pikkasen liikkurihuuteluakin. Paikallamakuu häröilevän lajitoverin vieressä meni hyvin. Miten nämä häiriköt aina sattuvatkin Vilin viereen :) Eipähän tule sitten joskus kokeessa yllätyksenä, jos joku lähtee vierestä litomaan.
Wuffin halli näyttää jostain syystä olevan hankalin paikka mitä äänenkäyttöön tulee. En tiedä, olisiko Vili oppinut jo siellä jotenkin vähän väärän mielentilan. Tai minä... Nytkin ääntelyä oli alkuun- tosin ei niin pahasti kuin edelliskerralla. Piippaminen vähenee selvästi sen jälkeen, kun pääsee tekemään ja sen jälkeen purkamaan isteään. Myöhemmässä vaiheessa hommat onnstuvat enimmäkseen ihan hiljaa.
Sunnuntaina oli hakutreeni, jossa Vili teki taas piilonkiertoja, vain viimeisellä ilmaisu. Pätevä poika: ja mikä hauskinta, keskilinjalla alkaa olla jopa jonkinasteista hallintaa.
perjantai 19. helmikuuta 2016
Äänittelyä, osa 3
Netistä taas nyysittyä. Jessica S.:llä on mm tällaisia ohjeita:
Piippaava koira, syynä liian korkea vire
1. Annetaan koiralle lelu ennen treenejä, saa rallatella kentällä lelun kanssa. Ei vetoleikkejä, ne nostavat virettä entisestään. Sopii myös ei-piippaavalle koiralle, joka on kovilla kierroksilla jo kentälle tultaessa.
2 Laitetaan nameja maahan koiran eteen, koira perusasentoon, kontaktista saa luvan syödä nameja. Kun on syönyt kaikki, käsky seuraa (tms.)>; rauhallisempi viretila.
3. Luoksetulossa: namit koiran jalkojen eteen, ohjaaja pois koiran luota -> saa ottaa, koira syö namit ->kutsu
Kohdasta 1: en ihan tiedä tuosta rallattelusta, mutta Hiski esim hyötyy siitä, että se saa purkaa itseään puremalla palloa tai patukkaa ennen hommia. Siitä lähdetään suoraan tiettyihin rutiineihin. Vilin kanssa olen nyt ottanut tuota "pakkorauhoittumista" alkuun, mutta se ei toimi kovin hyvin, vaan tuntuu pikemminkin lisäävän turhautumista ja sitä kautta piippaamista. Rauhoittumista on ehkä parempi tehdä vasta sitten, kun on ensin vähän päästelty höyryjä. Mutta tietyt rutiinit pitää nyt aina olla treeneihin tullessa kuten Hiskinkin kanssa.
Saimme to-iltana tunnin "lahjavuoron" hallille (Kiitos, Ilona!) ja nyt olikin oikein hyvänmielen treeni. Vililtä ei montaa piipahdusta päässyt. Kokeiltiin soveltaen noita Jessican vinkkejä.
Näin se meni.
Ensin teimme ulkona pienen lenkin ja jo´autolta lähtiessa alkoi tuttu piipitys. Joka kerta, kun ääntä tuli, käänsi selän ja pysähdyin. Kun piipaa loppui, kehuin ja liikuttiin eteenpäin (rasittavaa, juu). Näin tultiin takaisin halliin pihaan. Oven edessä istu-käsky, siitä sisään sivulla-käskyn+namien kanssa (ahdas käytävä, jolla muita koiria)>Ei ääntä.
Sitten kentälle istumaan, nami eteen, sai luvan ottaa ja siitä pätkä seuruuta. Pari toistoa>Ei ääntä.
Sitten istumaan, nami eteen, siirryin muutaman metrin päähän ja annoin luvan ottaa ja kutsuin luokse. Muutama toisto>ei ääntä. Lisäksi lennosta liikkellelähtöjä, ne teki hyvin.
Sitten otin patukan oikeaan käteen, sanoin "tottikseen", tuli perusasentoon oitusti, heitin motskun ja annoin rallatella hetken>Vain leikkiääntä.
Sen jälkeen maahan-käsky ja siinä pötköteltiin hetki, palkkailin.>ei ääntä.
Sitten tuli mieleen kokeilla kaukoja takapalkalla, mikä ei ole ennen onnistunut. Nytpähän onnistui ja pääsin jopa siirtymään muutaman metrin, ilman että Vili pompsahti eteenpäin. Hitaitahan nuo vaihdot olivat ja Vili oli vähän ihmeissään, mutta paranivat kerta kerralta. Ja Vili oli hiirenhiljaa!
Mistä sitten rohkaisutuinkin kokeilemaan myös seuraamista takapalkalla. Ja kas, sehän vörkki kivasti.
Ja äänettömästi. Jatkamme kokeilua.
Sitten testasin hiukan hyppyä (siis aivan matala). Tämä oli odotetusti paha: Vili ei voinut olla vingahtamatta, kun siirryin esteen toisella puolelle. Tein sitten tässäkin niin, että jätin namin Vilin eteen, annoin ottaa sen ja vasta sitten kutsuin. Muistaakseni tämä onnistui.
Edestä sivuille siirtymiset olivat niitä kohtia, joissa esiintyi edelleen piippausta, paitsi silloin, kun mulla oli lelupalkka näkyvissä.
Kotona osaa siirtyä äänettömästi, joten kyllä tämäkin on työstettävissä.
Mitään kovin vauhdikasta ei tehty, ei esim kiertoja ja vire pysyikin järjellisenä.
Kaikenkaikkiaan nyt jäi tosi kiva fiilis.
Olen tehnyt Vilin kanssa myös sitä, että jätän sen kaupan eteen (no, eteen ja eteen, sinne seinustalle kuitenkin) ja menen itse nurkan taakse.Ensimmäiselle kerralla tästä seurasi kamala ulina, on vähentynyt koko ajan. Käyn palkkaamassa, kun hiljenee.
Ja autosta poistuessakin on nyt Vilin kanssa nollatoleranssi: autosta hypätään alas, istutaan ja ollaan hetki hiljaa. Vasta sitten pääsee juoksemaan Hiskin kanssa
Ja onhan tämä nyt miljuuna kertaa parempi tilanne kuin se, että koira olisi matkalaukku, jota pitää virpoa ja miettiä pää punaisena, miten sen saisi vireeseen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)